en ole enää se

Huhtikuu tuli ja meni, oli kuin unta koko kuukausi. Matkasin Aasiaan tapaamaan häiskääni; oli unelmaloma aina siihen saakka kunnes oli aika matkata takaisin - luontoäiti pisti näppinsä peliin ja tuprautti Islannin puolelta ilmoille sen verran tuhkaa että minun tuli pysytellä Bangkokissa viikon verran ylimääräistä. Kaiken kaikkiaan erittäin raskas rupeama tunnepuolella; olin aivan yksin, päivät kuluivat lähinnä hotellihuoneessa tai lentokentällä. Viikon päästä henkinen kantti petti kun sattumalta Thaimaassa samanaikaisesti ystäviensä kanssa lomailleen veljeni lennot lähtivätkin - ja omani senkun viivästyivät -; matkasin häiskäni tykö Taiwaniin, mistä olen erittäin onnellinen. Tällä hetkellä olen siis parisuhteessa, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Välimatka rasittaa ja hajottaa, ikävä painaa ja sattuu, mutta yksinkertaisesti todettuna we fit. Täytyy aika ajoin nipistää itseään, miten minun kohdalle sattuikin noin ihana ihminen.

Mieli on (no, tätä iltaa lukuun ottamatta, mutta tapojensa uhri sitä on kai aina ja iänkaikkisesti) ollut viime aikoina jo edeltämainitusta syystä korkealla, tosin löytyy taustalta toinenkin tekijä. Laihduin tuon matkan aikana melkoisesti. Vihdoin. Olo on rutkasti kevyempi, juostessa tuntee selvän eron. Ja muutenkin, vaatteissa ja peilissä se näkyy, mielessä se tuntuu. Tämä ilta meni metsään mutta lasken sen kaiken stressin piikkiin, josta olen joutunut viime viikon aikana kärsimään; osansa on takuulla myös tulevasta stressaamisella, kun porukkani ylihuomenna Skottilaan rantautuvat. Sitten viikon päästä onkin aika matkata takaisin kotiin kesäksi; siellä uskoisin aktivoituvani kirjoittelun suhteen muun tekemisen puutteessa. Kiitos ja kuittaus.

mikä meni vikaan?

Itsesyytöksen ja -tutkiskelun paikka. Mättö takana, paha mieli. Mikä siinä on, että viime aikoina olen ollut pelottavan lähellä upota siihen samaan suohon, jossa ryvin aiemmin. Totta puhuen taidan jo puoliksi olla siellä - päivä hyvin, päivä huonosti -kaava puhuu puolestaan. Asiat elämässä eivät tällä hetkellä ole kovinkaan tasapainossa; ns. peruspilarit ovat yhä lujasti pystyssä (eli perheellä ja niillä tärkeimmillä läheisillä kaikki jees), mutta muilla osa-aluieilla mättää. Tuntuu, että koko ajan on miljoona rautaa tulessa, sata hoidettavaa asiaa, pitää olla siellä täällä ja tuolla ja sille ei näy loppua. Kämppä- ja kaveriongelmat saavat minut raapimaan päätäni kun en tiedä, miten oikein tulisi toimia. Lisätään tuohon vielä unettomuusongelmat, tai no nukahtamisongelmat, ja resepti tunnesyömiselle on valmis. Mätä itsesi täyteen, niin kaikki tuntuu tuplasti paskemmalta.

Viime viikonloppu oli sen verran kamala, etten tahdo missään nimessä uusintoa. Tällä hetkellä olen sellaisessa suklaa&keksi-nalkissa, ettei pahemmasta väliä. Lupaan pyhästi olla huomenna sortumatta ostamaan mitään edelliseen kategoriaan kuuluvaa, en tahdo uusintoa tästäkään olosta. On uupunut olo. Voi kun seuraavat kaksi viikkoa kuluisivat nopeasti.

heräsin

On se vaan hassua, miten sykleittäin elämä kulkee. Ja, edellisestä jatkaen, miten syklien kiertokulku riippuu hyvin pitkälti syömäni ruoan määrästä, laadusta ja siitä, miten tunnen hallinneeni itseäni syömishetkellä. Harmittaa, turhauttaa. Miksi tallaan tätä samaa polkua eestaas yhä uudestaan ja uudestaan, miksi olen kyllästynyt siihen, mutta samanaikaisesti kykenemätön tekemään mitään radikaalia siitä poistumiseksi? Ehkä loppujen lopuksi koen jotenkin kieroutuneella tavalla hallitsevani itseäni: angstikauden jälkeen tulee jälleen parempi kausi jolloin tunnen lähestulkoon leijuvani, olevani voittamaton, elämä on ihanaa. Sen jälkeen onkin aika palata maanpinnalle - mielellään vähän sen alapuolelle, pohjamutiin; kaikki tämä vain sen vuoksi, että voisi taas ponnistaa ylemmäs, kun on riittävästi siellä paskassa rypenyt. Kehostani puuttuu kuukautissykli joten miksipä sitä ei jollain toisella syklillä korvaisi.

Tänään oli hyvä päivä. Vihdoin, vajaan viikon angstauksen jälkeen. Sosiaalisuus auttaa, niin uskomattomalta kuin se siellä alamaissa tuntuukin. Ulos meneminen auttaa. Iltojen viettäminen muualla kuin omassa huoneessa ja pöytälaatikon läheisyydessä auttaa. Kyllä tämä tästä taas. Mainitaan nyt vielä, että hiilihydraattipöhöstä eroon pääseminen on erittäin miellyttävää.

turpeessa

Joopa joo, julkinen ruoka- ja liikuntapäiväkirja my ass. Ihan vaan sen takia, että toistaisin itseäni ja tulisin taas pettymään, lupaan aloittaa sen huomenna. Tämä päivä ei ole mennyt piloille siinä määrin, missä viime viikonloppu oli oikeata mässäysiloittelua; lankesin kuitenkin normaaliin ansaani, jolla yritän paikata tilannetta, päättyen lopulta pahentamaan sitä. Kyseessä on siis se ilmiö, kun skippaa lounaan ja löytää itsensä illalla ahtamasta kaikkea ylimääräistä napaan. Tänään se oli pääsiäissuklaata ja lakritsia - päivän syömiset olivatkin ihailtavasti minimaaliset, joten miksipä ei ottaa hieman enempi illalla.

En ole edes ahtanut itseäni täyteen tänään, mutta viime päivinä hankittu turvotus ajaa mieltä matalaksi. Elättelen toiveita siitä, miten tulevaisuudessa tulen hallitsemaan iltasyömiseni; niin hölmöltä kuin se tuntuukin, tiedän missä minun tulisi parantaa, mutten vain pysty onnistumaan sillä saralla. Mietin, että huomenna ostan riisifrutti-vastaavia sanotaan-nyt-vaikka hilloriisejä, ja korvaan tästä lähtien yhdellä semmoisella illan suklaamässyn. Viikonloppuna (lauantaina) saa sitten syödä suklaata; perjantaina saa ostaa keksejä. Katsotaan vaan, niin nämäkin säännöt tulen rikkomaan jo tämän viikon aikana.

Angsti valtaa mieltä sillä nopeudella, että taidan siirtyä televisiosarjojen feikkitodellisuuteen.

hoi

Viimeisimmästä on kulunut tovi jos toinenkin. Jotkin asiat ovat muuttuneet, toiset eivät - hyvin arvattavissa on ne muuttumattomat, ottaen huomioon mistä nyt ylipäätään tähän blogiin tuntojani olen aiemmin purkanut. On the whole syömiset ovat nykyelämässäni paljon paremmin lapasessa kuin sanotaan-nyt-vaikka nelisen kuukautta sitten, tämä viimeisten parin viikon aikana tapahtunut ajoittainen mahalasku on vain säännön vahvistama poikkeus (näinhän sitä voi itselleen uskotella).

Saadakseni itseni nostettua ylös tästä pelottavan uhkaavasti alkaneesta matkasta kohti mennyttä aion aktivoitua tämän blogin päivityksessä - uskon että tällä hetkellä elämä kaataa sen verran paskaa päähäni, että tuon kaiken sisälläpito johtaisi lopulta johonkin, mihin en sen tahdo johtavan. Huominen ei ole siis niinkään uusi alku, se on paluu tuttuun ja turvalliseksi tunnustettuun arkeen, pois tästä paskasta. Oma kehoni ei ole kaatopaikka, suklaaähky ei ole ideaali olotila, suuni ei tahdo tuntea mättöä.

Eräs kämppiksistäni on selkeästi ajautumassa syömishäiriöön, enkä oikein tiedä mitä siitä pitäisi ajatella. Itserakas ääni pääni sisällä sanoo, että hän vain matkii minua (hah, en kuitenkaan luokittelisi itseäni syömishäiriöiseksi ulkonäön puolesta, mutta olemme puhuneet menneisyydestä ja kaikki merkit viittaavat siihen, että hänen 'kokeilunsa' alkoi siitä yksinkertaisesta syystä, että hän koki tarvetta jotenkin hakea huomiota ja mikäpä naispuoliselle henkilölle parempi keino kuin kutistaa hieman kehoa), en jotenkin pysty ottamaan häntä todesta. Siltikin valehtelisin jos väittäisin etteikö pääni sisällä kiehuisi joka kerta kun huomaan hänen vertailevan reisiään omiini tai vilkuilevan näyteikkunoiden laseihin katsoen kumpi nyt onkaan laihempi. Sanalla sanoen vituttaa. Olen tarponut tässä paskassa niin kauan että jotenkin mielsin sen yksinoikeudekseni ja samalla toivoin, ettei kukaan toinen läheiseni koskaan joutuisi samaan loukkoon; nyt kun se on tapahtunut niin tunteeni ovat ihan solmussa.

Lisäksi tahdon itsekin laihtua, edelleen, ja sitä olen tehnytkin. Housut tuntuvat hiukan löysemmiltä, kaivoin kaapista liivin, jota en ole pitänyt ylläni sitten viime vuoden ensimmäisten kuukausien. Solis- ja lonkkaluut ovat asteen verran näkyvämmät. Naamani ei kuki. Tästä on hyvä jatkaa; huomisesta alkaen teen ruoka- ja liikuntapäiväkirjastani julkisen.

Elävä muisto menneestä

Jotenkin on yhtäkkiä ihan hurjan seesteinen olo, vaikkei tämänpäiväinen käyttäytymiseni (syömis- sellainen lähinnä, ylläripylläri) sitä oikein oikeutakaan. Uskon tienneeni jo ennen kuin silmäni aukaisin että tästä nimenomaisesta lauantaista tulisi yksi lauantai lisää niiden muiden joukkoon, jolloin olen epäonnistunut. Kadottanut kontrollin, lappanut ruokaa nassuun niin kauan että se alkaa maistua paskalta, niin kauan ettei enää oikeastaan enää edes tee mieli, niin kauan kuin sitä riittää.

Sain paketin kotoa: Maraboun appelsiinikrokanttisuklaata ja Pirkan valkosuklaakeksejä (mukana oli myös ruisleipää, purkkaa ja Läkeroleja; jostain kumman syystä nuo kuitenkin odottavat vielä syöjäänsä - samaa ei voi sanoa ensinmainituista). Sama kaava toistui viime vuonna, täysin identtisenä. Olen onneni kukkuloilla saadessani Suomi-maistiaisia, mutta ilta päättyy katastrofiin. Mainittakoon vielä, että pidimme kämppisteni kanssa tänään lettuillallisen, joka piti sisällään Nutellaa, mansikka-mangohilloa sekä pursotettavaa kermavaahtoa. Arvailla saa, kenellä on tällä hetkellä porsas-olo. -.-

Pientä toivoa tilanteeseen tuo se, että tätä ei ole tapahtunut missään nimessä samassa mittakaavassa mitä viime vuonna; viikolla (lukuun ottamatta illan herkkuhetkiä, jotka nekin ovat pysyneet jollain tavalla järjellisissä mittasuhteissa) kykenen pysyttelemään strictissä aamiainen-lounas-illallinen-illanherkut-kaavassa. Tänään sen sijaan päivä alkoi aamiaisella (ja koska on lauantai niin keksithän ovat sallittuja), sen jälkeen antauduin pienille maistiaisille yllämainituista vihaan/rakastan-herkuista, iltapäivällä vähän lisää, illalliseksi lettuja, illalla sitten loput herkuista ja vähän päälle. En siis ole syönyt varsinaista lämmintä ruokaa, saatika mitään muutakaan substantialia. Lauantait vaan ovat hankalia.

Valehtelisin, jos sanoisin liikuntapuolen olevan täysin lapasessa. Urheilukännit ovat vain jotain, mistä en suostu luopumaan - olkoonkin, että pieni sivuseuraus saattaa olla illan heikko hetki, jolloin selittelen vielä paria keksiä tunnin juoksulla ja 800 poltetulla kalorilla. Se hetki, kun saavutat juoksijan highin; se tunne, kun jalat liikkuvat ja tuntuu ettei enää jaksa mutta silti jatkaa vaan; se tunne, se on sanoinkuvailemattoman tärkeä.

Ulkona tuulee niin että ikkunanpielet vinkuvat, huoneeni on pimeä lukuunottamatta näytön hohdetta ja pientä katuvalon heijastusta, kaiuttimissa soi Frayn Heartless. Miten voi olla näin hyvä olo niin epäonnistuneen päivän jälkeen?

Kannattiko?

Kannattiko pilata hyvä päivä, jokseenkin hyvin sujunut viikko. Kannattiko, oliko se sen arvoista. Kannattiko vajota siihen samaan paskaan jossa kierit kierimistäsi aiemmin, haluatko todella liata itsesi taas.

Kannatti, sillä nyt muistan, mitä siitä seuraa. Kannatti saada maha sekaisin liiallisesta suklaansyömisestä, kannatti mentaaliruoskia itseä, kannatti sukeltaa angstin syvimpään olemukseen. Kannatti, sillä huomenna on uusi päivä.