Elävä muisto menneestä

Jotenkin on yhtäkkiä ihan hurjan seesteinen olo, vaikkei tämänpäiväinen käyttäytymiseni (syömis- sellainen lähinnä, ylläripylläri) sitä oikein oikeutakaan. Uskon tienneeni jo ennen kuin silmäni aukaisin että tästä nimenomaisesta lauantaista tulisi yksi lauantai lisää niiden muiden joukkoon, jolloin olen epäonnistunut. Kadottanut kontrollin, lappanut ruokaa nassuun niin kauan että se alkaa maistua paskalta, niin kauan ettei enää oikeastaan enää edes tee mieli, niin kauan kuin sitä riittää.

Sain paketin kotoa: Maraboun appelsiinikrokanttisuklaata ja Pirkan valkosuklaakeksejä (mukana oli myös ruisleipää, purkkaa ja Läkeroleja; jostain kumman syystä nuo kuitenkin odottavat vielä syöjäänsä - samaa ei voi sanoa ensinmainituista). Sama kaava toistui viime vuonna, täysin identtisenä. Olen onneni kukkuloilla saadessani Suomi-maistiaisia, mutta ilta päättyy katastrofiin. Mainittakoon vielä, että pidimme kämppisteni kanssa tänään lettuillallisen, joka piti sisällään Nutellaa, mansikka-mangohilloa sekä pursotettavaa kermavaahtoa. Arvailla saa, kenellä on tällä hetkellä porsas-olo. -.-

Pientä toivoa tilanteeseen tuo se, että tätä ei ole tapahtunut missään nimessä samassa mittakaavassa mitä viime vuonna; viikolla (lukuun ottamatta illan herkkuhetkiä, jotka nekin ovat pysyneet jollain tavalla järjellisissä mittasuhteissa) kykenen pysyttelemään strictissä aamiainen-lounas-illallinen-illanherkut-kaavassa. Tänään sen sijaan päivä alkoi aamiaisella (ja koska on lauantai niin keksithän ovat sallittuja), sen jälkeen antauduin pienille maistiaisille yllämainituista vihaan/rakastan-herkuista, iltapäivällä vähän lisää, illalliseksi lettuja, illalla sitten loput herkuista ja vähän päälle. En siis ole syönyt varsinaista lämmintä ruokaa, saatika mitään muutakaan substantialia. Lauantait vaan ovat hankalia.

Valehtelisin, jos sanoisin liikuntapuolen olevan täysin lapasessa. Urheilukännit ovat vain jotain, mistä en suostu luopumaan - olkoonkin, että pieni sivuseuraus saattaa olla illan heikko hetki, jolloin selittelen vielä paria keksiä tunnin juoksulla ja 800 poltetulla kalorilla. Se hetki, kun saavutat juoksijan highin; se tunne, kun jalat liikkuvat ja tuntuu ettei enää jaksa mutta silti jatkaa vaan; se tunne, se on sanoinkuvailemattoman tärkeä.

Ulkona tuulee niin että ikkunanpielet vinkuvat, huoneeni on pimeä lukuunottamatta näytön hohdetta ja pientä katuvalon heijastusta, kaiuttimissa soi Frayn Heartless. Miten voi olla näin hyvä olo niin epäonnistuneen päivän jälkeen?

Kannattiko?

Kannattiko pilata hyvä päivä, jokseenkin hyvin sujunut viikko. Kannattiko, oliko se sen arvoista. Kannattiko vajota siihen samaan paskaan jossa kierit kierimistäsi aiemmin, haluatko todella liata itsesi taas.

Kannatti, sillä nyt muistan, mitä siitä seuraa. Kannatti saada maha sekaisin liiallisesta suklaansyömisestä, kannatti mentaaliruoskia itseä, kannatti sukeltaa angstin syvimpään olemukseen. Kannatti, sillä huomenna on uusi päivä.

Hoi

Hiljaiseloa on viime aikoina piisannut; suurin syy moiseen piilee siina, ettei minulla viela ole nettia kaytettavissa kampilla. Elama on muuttunut roimasti - olen kirjoitellut pari merkintaa, jotka ovat tallessa koneellani ja luultavasti tulen ne paivana kauniina julkaisemaan - mutta summa summarum: paasin kokemaan kauan kaivattua ihmiskontaktia, ja nyt on kova ikava Taiwanin suuntaan. Helpotusta on tulossa puolen vuoden paasta, mikali luojat suovat; teemme yhteisen matkan Thaimaahan silloin kun minulla on kevatloma.

Muutenkin elama hymyilee - uskon, etta tuolla suhdepuolella on ollut suurin vaikutus koko olotilani muuttumiseen -, Edinburgh on entisensa, asuntoni kamppiksineen on aivan unelma. Ruoka- ja liikuntapuolellekin kuuluu pelottavan ja epailyttavan hyvaa; bingea en oikein paase harrastamaan (tosin pakko myontaa etta vanhat tavat ovat viimeisen kuukauden aikana nostaneet paataan muutaman kerran, mutta ei seitseman kertaa viikossa mita tapahtui viela parisen kuukautta sitten), syomme kolmistaan illallisen paivittain. Olen niin onnellinen tapahtuneesta muutoksesta, en missaan nimessa tahdo palata takaisin vuodentakaiseen lahestulkoon 24/7 itseinhoon.

Terveempien elamantapojen seurauksena kehoni on pienentynyt. Saan siita hurjan suurta kiellettya mielihyvaa, ja aion jatkaa samalla linjalla. Ehka siis petan itseani sanomalla olevani talla hetkella onneni kukkuloilla, ehka syvalla sisimmassani olen taapertamassa muutaman vuoden takaiseen oravanpyoraan. Tiedan kuitenkin, ettei niin ole. Tahdon uskoa, ettei niin ole. Luulen, ettei niin ole. Pidan elamastani nain, toki tahtoisin olla viisi-kymmenen kiloa hoikempi, ja ehka olen ottanut muutamia askeleita siihen suuntaan, mutta mita pahaa siina on jos mentaalipuolella olen onnellinen?

nervoussssss

Pelottaa jännittää kauhistuttaa innostuttaa hymyilyttää tärisyttää. Tunnetilojen kirjo on tällä hetkellä niin universumin kokoinen, etten usko koskaan olleeni näin tunteiden ristiaallokon armoilla. Lähtö takaisin opiskelumaahan on luvassa ylihuomenna - kotiin jää perhe, ystävät, tutut kaavat ja helpon yksinkertainen elämä. Edessä on puolentoista viikon tapahtumailoittelu, kun viime kevään Aasia-vierailun tuttavuus matkustaa ihmettelemään Euroopan menoa. Suurin epävarmuus onkin juuri tulevien parin viikon sosiaalisessa puolessa; sosiaalinen itsetuntoni heittää voltteja pääni sisällä. Entä jos pilaan kaiken, entä jos sen toisen matka epäonnistuu vain siitä syystä, että parka on tietämättään valinnut seurakseen minun kaltaisen epäsosiaalisen puhumattoman angstisen lihavan neitokaisen.

Samaan aikaan tahtoisin nuijia edellisenkaltaiset ajatukset maanrakoon ja rynnistää spontaanisti, yhtään sen enempiä miettimättä tulevaan viikonloppuun, ottaa vastaan ilolla kaiken tapahtuvan. Kieroutunut mieleni vain ei suostu siihen, ei ainakaan täysipainoisesti. En voi olla miettimättä omaa feilauspotentiaaliani, omaa ällöttävyyttäni. Ehkä olen vaan ihan pirun itsekäs.

Se hetki, jona nään taivakkivieraani, tulee määrittämään tulevien päivien kohtalon. Jos kaikki on niin kuin keväällä, tulee hänen poislähtemisensä tekemään kipeää.

Äsh, pää on niin sekaisin etten tunnista ajatuksiani omikseni.

Huomenna pitäisi vielä vierailla mummien luona, pakkailla vihonviimeiset tavarat (papukaijamerkki minulle siitä, etten kerrankin jättänyt matkalaukkurumbaani viimeisen illan harmiksi), tirauttaa muutama kyynel kohdatessamme parhaan ystäväni kanssa viimeistä kertaa kuukausiin, katsoa kun äiti nieleksii omia kyyneleitään pitkin päivää, mitä vielä..

Hui kamala minua pelottaa. Hyvällä tavalla. Ehkä.

Pelottaa tuleva syömistenkin kannalta - entä jos vajoan samaan 'keksipaketti ja suklaalevy illassa'-kaavaan, entä jos en saa pidettyä kiinni tästä viimeisen kuukauden aikana tapahtuneesta muutoksesta, jonka myötä angstaamiseni on vähentynyt asiaa yhtään kaunistelematta 90%? Elämä ilman hiilaripöhöä, syöminen silloin kun maha oikeasti kurnii, oikean ruoan syömien - nuo kaikki ovat niin paljon arvokkaampia kuin mättö ahminta itseruoskinta angstaus. Tahdon sanoa itselleni: pidä tästä kiinni, pidä kiinni niin lujasti kuin vaan ikinä kykenet.

katse harhailee, kai yhteen pisteeseen nauliutuu

On hassua, kuinka menneisyys värjäytyy mielensopukoissa kauniiksi ihanaksi ihailtavaksi. Palaan päivittäin vuosien taa, muistan ainoastaan pumpulimaisen ihanan kontrollintunteen, muistan kuinka vaa'an lukemat pienenivät hitaasti mutta varmasti, muistan kuinka lauantai-iltaisin makasin saunan lauteella, katselin ulos ikkunasta pimenevään iltaan ja valkoisiin lumikinoksiin ja kuljetin kättäni vatsallani, kuuntelin kun se murisi ja oli aivan tyhjä. Muistan kuinka mietin, ettei se voi jatkua ikuisuuksiin ja että minun tulisi elää laihuuden euforiassa niin kauan kuin pystyisin kituuttamaan silloisella elämäntyylilläni. Tahdon takaisin noihin aikoihin, tai pikemminkin tahdon takaisin itselleni sen tunteen, kun vanhat vaatteet muuttuvat löysiksi ja oma keho tuntuu kaunistuvan hiljalleen.

Viimeisten viikkojen aikana olen saanut tuntea pienen maistiaisen noista vuosien takaisista ajoista, olen huomannut käyttäytymisessäni ja mielessäni muutoksia vanhojen tapojen suuntaan. Siltikään se ei tunnu samalta, olen vain yksinkertaisesti liikaa.

Tämä päivä meni suklaakulutuksen ylilyönniksi, mutta en ole moisen takia ylettömän angstinen. En ole mättänyt sitä suuhuni ahmimispuuskassa, mikä on jo riemuvoitto sinänsä. Maha kurnii ja pidän siitä.

Yleensä en voisi kuvitellakaan kuuntelevani Irinan musiikkia, mutta Et huomaa on poikkeuksellisen kaunis.

Some things do change.

Väärä hälytys, Niagaran putoukset pysyivätkin hiljaisina. Luojan kiitos. Sairas pääni iloitsee.

Viimeinen viikko-pari on muutenkin mennyt aivan mieltänostattavan angstittomasti. Surullista kyllä, angstittoman ja syömisten-suhteen-onnistuneen välille voi minun elämässäni piirtää kauniin yhtäläisyysmerkin, joten tuolla logiikalla voin iloisesti ilmoittaa olleeni sortumatta ahmintaan ja mättöön. On aivan huikaisevan ihana tunne, kun hiilaripöhö laskee ja maha ei ole jalkapallon kokoinen. Nälkä on myös huikaisevan ihana tunne. Kontrolli on sanoinkuvailemattoman ihana tunne. Vaa'alle en ole astunut sitten hmmm, varmaan maaliskuun. Siihen leikkiin en sorru ennen kuin lukemat tulevat olemaan jokseenkin hyväksyttäviä, mihin saattaa kulua muutama kuukausi tai vuosikymmen.

Muutenkin elämässä kerrankin tapahtuu jotain - työt loppui, koirat hauskuuttavat minua olemassaoloaan vielä muutaman päivän (eli liikuntapuolesta ei pysty luistamaan, mitä en kyllä normioloissakaan tekisi), ensi viikonloppuna luvassa iltama ystävien kanssa ennen viikon päästä perjantaina tapahtuvaa lähtöä takaisin Suureen Maailmaan. Pelkään, panikoin, mietin liikaa - olen siis nainen, mutta samalla olen pikkuriikkisen verran innoissani. Kaikkea kivaa on elämässä edessä, kunhan vaan jatkaisin tällä samalla linjalla enkä sössisi kaikkea menettemällä kontrollin ruoan kanssa.

Liikaa ja likaista.

Menkkani alkoivat toista kertaa tänä kesänä. Itsestään, mitään sen kummempia ilmoittelematta. Tiedän, tällaistahan elämän kuuluukin olla, mutta silti en ole tottunut näkemään punaista väriä alushousuissani, vaihtamaan siteitä, olemaan normaali nainen. Sanokoot muut mitä vaan, kuukautisten mukana aivoissani jäytää ääni olet läski paska katso nyt kehosi erittää verta - tiedän, että näin sen tuleekin olla ja että kuukautisettomuus on terveydelle haitallista plaaplaaplaa, mutta jollain sairaalla tasolla juuri tuon naistenvaivan puuttuminen osoitti, ettei kaikki minussa ole kohdallaan. Minussa oli vielä syömishäiriön ripe. Edellisen lauseen näkeminen kirjoitettuna saa minut puolittain nauramaan omalle tyhmyydelleni, mutta minkäs sitä ajatuskulullesi teet.

Kuukautisveri saa oloni tuntemaan likaiseksi, liian aikuiseksi, liian peruuttamattoman runsaaksi reheväksi kuvottavaksi etovaksi. Kuinka joskus syvällä sairaan mieleni perukoilla nautinkaan siitä, että pystyin pitämään kehoni hallinnassa, kuinka sen hormonitasapaino oli niin sekaisin, että kuukautiseni vain ottivat parin-kolmen vuoden aikalisän. Kuinka hormonihoidotkaan eivät auttaneet.

Illan vessakäynnin yhteydessä paljastunutta yllätystä lukuun ottamatta kulunut päivä oli varsin mukiinmenevä. ..meinaten paljoa liikuntaa ja mitä luultavimmin miinuskaloreita. Tällä hetkellä nälkä jäytää sisuksiani, mutta aion nukkua sen pois. Muistan hyvin, kuinka tunsin näin lukemattomina öinä vuosia sitten.

Tämä päivä, tämä hetki.

Syy tämänkertaiselle kirjoittelulle on se, että tämän tunteen, tämän päivän tahdon ikuistaa bittiavaruuteen vain ja ainoastaan voidakseni palata ajassa taaksepäin silloin kun mielentilani sitä kaipaa. Ehdottoman ihana iltapäivä, en voi tuntea itseäni kenenkään kanssa yhtä vapautuneeksi ja rennoksi kuin parhaan ystäväni ja hänen perheensä. Toisen ekaluokkalainen pikkuveli on 'miun poikaystävä', se katsoo pitkäripsisillä silmillään ja nauraa ja virnuilee ja istuksii sylissäni ja makaa päälläni ja tuijottaa kasvojani ja löytää minut vuosikymmenen vanhoista valokuvista ja nauraa vaan. Pelaamme ulkona sulkapalloa ainakin kaksi tuntia, vitsailemme, leikittelemme, teemme väliaikajumppaa, nauramme katketaksemme. Aurinko paistaa ja elämä ei voisi hymyillä enempää. Kohta on aika lopettaa, puistelemme pyykit ja lähdemme käyttämään koiraa tarvelenkillä. Olen niin aivan täydellisen samalla sivulla ystäväni kanssa, ei tarvitse miettiä sanojaan, toinen tietää ajatuksetkin. Miksei elämä voisi aina olla näin helppoa ja mutkatonta? Siksi, ettei näitä hetkiä silloin osaisi pitää niille kuuluvassa arvossa.

Huomenna saan veljeni koirat hoitoon viikoksi. Viikon verran iloisia hännänheilutuksia, hyvätahtoisia murinoita, hassu koiranvartalo vieressä sohvalla. Kuolavanat lattialla, haukut epäilyttävien äänten perään. Juoksulenkit, pallonheittelyt, koiran uskomaton ja loppumaton energia. Aitous, suojeluvaisto, välittömyys.

Kahden viikon päästä palaaminen takaisin yliopistoelämään, tosin sitä ennen viikon spesiaaliaika, jolloin saan tuttavuuden maapallon toiselta puolelta luokseni. Muutama päivä Lontoossa, yksi Cambridgessa, kovemman tason jalkapallopeli, Coldplayn konsertti, Highlands-kiertoajelu. Tänä hetkenä voin unohtaa kaikki paineet ja ennakkoahdistukset, joista viime aikoina olen tuota reissua silmälläpitäen kärsinyt, ja vain iloita tulevasta.

Monta Huomista peräkkäin!

Muutama päivä on sujunut varsin kivuttomasti, ja ilokseni voin todeta että järjellisen (ja uskaltaisiko jopa sanoa terveellisen!) ruokarytmin noudattaminen ei ole koitunut ylitsepääsemättömän suureksi esteeksi. Näinä hetkinä sitä miettii, mikä pääkopassa onkaan vinksallaan - se kuuluisa Kontrollissa Pysyvä Elämähän ei vaadi edes vuorenkokoisia ponnistuksia!

Tänään sain nauttia oikein miellyttävästä vapaapäivästä aina iltayhdeksään saakka (itkunsekainen puhelu ystävältäni sai pasmat jokseenkin heittämään kärrynpyörää); harrastin liikuntaa pariin otteeseen, urakoin oman puskani pihan viinimarjoista, sekä - kyllä, minä - kokkasin oikein maistuvan tulista wokkia. Sukuvelvoitteitakin tuli hoideltua ihan olan takaa, kun veli tuli pyörähtämään ja käytiin hänen kanssaan mummolassa. Tuosta ruoasta on ehdottomasti vielä syvemmin avauduttava: kanaa, vihannessekoitus, ananasta, chili- ja soijakastiketta sekä nuudeleita. Ei vaadi gourmet-taitoja, ei vie paljoa aikaa, eikä rasita rahavarastojakaan aivan ylettömästi - siinäpä siis puuron syrjäyttäjä ensi vuodelle! ..todennäköisesti tuo olisi myös ravitsemuksellisesti huomattavasti suositeltavampi vaihtoehto, eikä minun tarvitsisi hipsiä alakerran kioskille ostamaan keksejä ja suklaata pieneksi iltapalaksi kun iltaruokani oli niin minimalistinen kröhöm (sivuhuomautuksena todettakoon helpottuneesti että muutan kimpsuni ja kampsuni ensi vuodeksi paikkaan, jonka välittömässä läheisyydessä ei luojankiitos ole kioskeja).

Lieneeköhän perää sillä väitteellä, että aivot todella toimivat tehokkaammin, jos et kärsi sokeriyliannostuksesta? Taidan olla moisesta living proof tällä hetkellä. Olo on lähestulkoon übermensch. Tai ehkä oma osansa on myös sillä, että tunnen oloni huomattavan vapautuneeksi kun minua on kahdella vapaapäivällä siunattu. Harmi vain, että jälkimmäinen niistä lähenee juuri uhkaavasti loppuaan. Eilinenkin oli varsin mukava; aamusta pyrähdin kaupungissa kuluttamassa varojani muun muassa kahteen pariin urheiluliivejä (tein mahtavan löydön Lindexin urkkarintsikkaosastolta, testattu on!), muistitikkusanakirjaan sekä Sinuhe egyptiläisen saksannokseen. Iltapäivän kulutin venkslaamalla uutukaista kannettavaani, illalla rynnistin innosta hihkuen pitkälle juoksulenkille. Yhden käden sormet eivät riitä laskemaan mättömahdollisuusksia, jotka j-ä-t-i-n k-ä-y-t-t-ä-m-ä-t-t-ä!

Olen pessimistisen optimistinen ja toivon ja rukoilen tämän olon jatkuvan kauan hamaan tulevaisuuteen saakka. ..tosiasiahan on, että se jatkuu aivan niin kauan kuin maltan olla lankeamatta kiusaukseen ja päästää itseni irti pahasta, joka myös kontrollin häviämisenä tunnetaan.

Feeling blue.

Miksi elän tunteiden vuoristoradassa, miksi aallonpohjat ovat samanaikaisesti niin puuduttavia ja nautittavia. Miksei voi löytää sitä etovan kultaista keskitietä tunteiden ristiaallokossa, emotionaalisessa viidakossa. Miksi alakuloisuus ottaa vallan aika ajoin, miksi ihmismielen täytyy vajota itsesääliin. Miksi tuntuu, että näinä hetkinä kaikki, mitä minulla ei ole tekee olemassaolonsa tiedetyksi huutamalla häijysti korviini. Ja kaikki, mitä minulla on, tuntuu olevan riittämätöntä.

Tiedän, että parannus tämänhetkiseen tunnetilaani olisi järjettömän pitkä juoksulenkki. Olen kuitenkin fyysisesti (ja henkisestikin) liian väsynyt - kävin jo aamulla juoksemassa, pyöräilin työmatkat ja olin liikkeessä koko työvuoroni. Järjen hiven aivoissani sanoo, että tekisin juoksemalla tänä iltana rasitusvammaisille polvelleni ja pohkeilleni enemmän hallaa kuin hyvää. Huomenna on onneksi vapaapäivä, ja pääsen vetämään kunnon lenkin. Jostain syystä aamulla en koe saavani itsestä irti lainkaan mitään, ainakaan mitä tulee urheilulliseen suorittamiseen. Juoksu ei kulje, vajaan viiden kilometrin lenkkinikin tuntuu usein tervanjuonnilta. Mutta iltaisin, voi kun vaan pääsee iltaisin juoksemaan. Lieneekö nautinto peräisin siitä tiedosta, että muutaman tunnin päässä ei odota työt, mene ja tiedä. Tai sitten kroppani vain ei ole herännyt puoleen päivään mennessä sille asteelle, mitä fyysinen rasitus edellyttää.

Tämä päivä on syömisten osalta mennyt jokseenkin kelvosti, viime päivien osalta ei voi sanoa aivan samaa. Ei nyt mitään järjetöntä mättöä, mutta tunne kontrollin ajoittaisesta pettämisestä on saanut mielialankin vajoamaan tämänhetkiselle tasolle. Aamusella jogurttimurosekoituksen lisänä meni neljä keksiä, lounaaksi kaksi Real-palaa ja korppua tuorejuustolla sekä hieman juustoa ja kaksi keksiä, iltaruoaksi 200g lihaperunasoselaatikkoa ja hieman pullaa, jälkiruoaksi Fazerin vadelmajogurttisuklaapatukka (ihan to-die-for, harmittaa että ikinä menin edes maistelemaan moista pahuutta). Kuulostaa takuulla järjettömälle ahminnalle joidenkin oikeasti kohtuusyömäreiden korviin, mutta.. ... miksi yritän vakuutella tai selitellä syömiäni ruokamääriä kenellekään? Koska (äsh, pää syöttää vaan ultimately ja deep down - suomalaiset vastikkeet hukassa) häpeän itseäni. Tai ei, en häpeä itseäni, häpeän nykyistä ulkomuotoani. Tahdon olla kymmenen kiloa kevyempi ja sirompi.

ja kauniimpaa

Jotenkin kummassa päädyn useimmiten purkamaan tuntojani tänne ainoastaan niinä hetkinä, kun on joko aivan järjetön angsti päällä tai sitten jokin elämää suurempi valaistus. Tällä hetkellä mieltäni pitää vallassaan jälkimmäinen, ja se tuntuu aivan pirun hyvältä. Mistä moinen johtuu, syyt ovat melkoisen selvät. Seuraavassa ne summittaisessa järjestyksessä, mikä lienee tärkein ja painavin riippuu aivan ajasta ja paikasta.
* Kurkustani on viime päivien aikana mennyt alas ravintoa kohtuudella. Olen ylpeä itsestäni, mutta samalla tiedän, että näin sen ei pitäisi olla - ruoan ei pitäisi määritellä henkistä olotilaani, syömisen pitäisi olla normaali toiminto. Iloitsen kuitenkin hurjasti siitä, että en ole tuntenut minkäänlaista himoa ahmia, olen pystynyt nauttimaan keksejä kaksi eikä yhtään enempää.
* Paras ystäväni, henkireikäni, on palannut kotiin ainakin muutamaksi hassuksi viikoksi. Hän on ainoa laatuaan, aivan erityinen yksilö. Voimme olla erossa kuukausia toisensa perään, mutta mikään ei ole muuttunut sinä hetkenä kun tapaamme taas. Meillä molemmilla on omat elämämme eri maissa, mutta silti pidämme päivittäin yhteyttä. Ilman häntä olisin keskeneräinen.
* Takana on vapaapäivä, joka piti sisällään vierailun miellyttävän vierailun kahvilassa ja elokuvissa. Tunnen pientä häpeää myöntäessäni, että uusin Harry Potter oli varsin nautittava kokemus; lukuun ottamatta ajoittaista teiniyden kanssaoloa. Sain myöskin aloiteltua huoneeni siivouksen. Hassua, kuinka spirituaaliselta vanhasta, tarpeettomasta tavarasta luopuminen voi tuntua. Aivan kuin olisin puhdistanut samalla mieltäni.

Youtubetan Scandinavian Music Groupin Tällaisena kesäyöna, aivan käsittämättömän kaunis kappale. Voisin pian edetä punkan puolelle tuijottamaan Heroesin neljättä tuotantokautta tai lukemaan ruotsinkielistä dekkariani. Jo Nesbon Snömannen on sanoinkuvailematon, vaikken tavallisesti tuon tyylilajin kirjallisuudesta kovin välitäkään.

Game over and start again.

Överit tänään ja opin tuhannen kerran kantapään kautta sen, ettei koskaan pitäisi ottaa vain-sitä-yhtä-pientä suklaapatukkaa ja luulla tyytyvänsä ainoastaan siihen. Koska tuo yksi rikkoo kontrollin kauniin kaavan ja johtaa lopulta täydelliseen hallitsemattomuuteen. Eli lesson yksi: älä osta sitä yhtäkään jos et ole heti sen jälkeen suuntaamassa lenkille, ja lesson kaksi: syö ne lämpimät ruoat niin on paljon paljon paljon epätodennäköisempää että sorrut hiilihydraattimoskaan.

Tällä hetkellä on kuitenkin yllättävän seesteinen olo. Kello lähenee puoltayötä, nautin meseseurastani täysin, kuuntelen Paramoren vanhempaa tuotantoa youtubesta, siemailen vettä ensimmäistä kertaa elämässäni ja se maistuu hyvältä. Mielen pohjukoilla lymyää 'huomenna-päivä-parempi'-ajatus, aivan niin kuin aina silloin kun on vetänyt sokeripöhnät. Tällä hetkellä on kuitenkin miellyttävää luottaa tuohon tyhjään lupaukseen paremmasta huomisesta.

Do you fall a thousand times before you fly?

Hekumallisen mielihyväfanfaarien jälkeinen paluu maanpinnalle sattuu. Naurettavaa on, että samalla vihaan ja nautin itseinhosta. Sen syövereihin on helppo antaa itsensä vajota, sen hirveyden ymmärtää vasta silloin kun ei ole sen talutusnuorassa. Otsikkoon viitaten oma kaatumislaskurini ei ole vielä lähelläkään tuhatta. Jos nyt oikein runollisesti tahdotaan alkaa puhua niin voisin sanoa kokeilleeni siipiä muutama päivä sitten, mutta tuulenpuuska katkaisi siipeni ja nyt räpiköin maanpinnan tasolla.

Minulle on sanottu, etten voi kieriä koko loppuelämääni tässä samassa paskassa. Voinpas, uhmakas ääni sisälläni kuiskii. Voin soutaa ja huovata aivan niin kauan kuin haluan, voin velloa 'joskuspystyinkatsomaanitseänipeilistäjaolemaanlähestyytyväinen' -tunnetilassa, voin vetää sokeri- ja rasvakännejä ja kuvainnollisesti ruoskia ja piestä itseäni niiden jälkeen. Katkeransuloisesti ja hyvinkin tilanteeseen sopivasti soittimesta kuuluu juuri nyt I must be crazy to beat me, samasta kauniista laulusta tuo kuin otsikkokin.

En tahdo elää tässä paskassa lopun ikääni. En tahdo, mutta minulla ei yksinkertaisesti ole avaimia niihin lukkoihin, joiden takana se normaali elämä lymyilee. Tunnen kuitenkin olevani liian normaali hakeakseni ulkopuolista apua. Ajatuskin naurattaa - minäkö, voi hyvä sylvi sentään, eihän minulla nyt mitään oikeita ongelmia voi olla kehittelen kaikki päässäni se on vaan jotain ohimenevää vaihetta kunhan vain saisin itsestäni otteen niin kyllä minusta ihan normi tulisi. Olen vain itsesäälissä kierivä, teinihömpötykseen jumiin juuttunut tyhmä tyttö. Juuri tuon takia häpeän itseäni suunnattomasti. Häpeän omaa kehoani, ja sen seurauksena häpeän kaikkea itsessäni.

Olisi ihanaa, jos joku välittäisi. Tarkoitan romanttisessa mielessä; perhe ja ystävät (ne pari) minulta löytyy, mutta sivuhuomautuksena voi sanoa ettei meidän perheessä koskaan mitenkään järjettömän aktiivisia olla oltu tunteita näyttämään. Minulle ei ole koskaan kenenkään toimesta sanottu 'minä rakastan sinua' (minkä kuultuaan eräs ulkomaalainen ystäväni oli aivan haavi auki). Niin, ajatuksen tasolla unelmoin poikaystävästä - eihyväluoja miten teiniltä tuon sanan kirjoittaminen tuntui. Periaatteessa jotain on meneillään, ongelma on vain siinä että tämä toinen osapuoli on sananmukaisesti toisella puolella maapalloa. Ongelma on myöskin siinä, että aina kun kuulen toisen ikävöivän, menen ihan lukkoon (huonolla tavalla). Pääni alkaa syöttää itsekriittisyyttä; kuinka hän voisi ikävöidä minua, hän ei tunne minua riittävän hyvin koska minussa ei ole mitään ikävöitävää olenhan ällöttävän pullukka ruma tylsä.. Ajattelen kauhulla sitä hetkeä, kun (jos) joskus tulee eteen intiimimpään suuntaan kääntynyt tilanne. Olen niin epävarma kehostani, kaikki ylimääräinen etoo minua niin suuresti etten usko pystyväni rentoutumaan kenenkään läsnäollessa saatika tuntemaan oloani luonnolliseksi jos joku koskee minuun. Kun kosken poskiani, mahaani, reisiäni, käsivarsiani tunnen vain ylimääräistä läskiä.

Ehkä todellakin tulen pyörimään tässä samassa karusellissa koko lopun ikääni.

Ihmeitä

Ensimmäistä kertaa huomattavan pitkiin aikoihin voin todeta, että on ihan hyvä olla. Elämä on edelleenkin tylsää - töitä, juoksentelua, tv:n ja läppärin näytön tuijotusta -, mutta kokemuksen tuomalla varmuudella voin todeta seuraavan. Nimittäin sen, että tylsyyskin on nautittavaa, jos vain ravintopuoli pysyy lapasessa. Tai no, rehellisyyden nimissä: jos voin jollain tasolla tuntea olevani kontrollissa syömisteni suhteen. Kulunut viikko on todellakin kulunut edellisiä uskomattoman paljon paremmin. Syynä moiseen lienevät iltavuorot; aamupala, lenkki, jotain pientä ennen töihin lähtemistä, töissä jotain pientä ja illalla jotain pientä. Ei iltapäiväahmintoja, ei järjettömiä aamuahmintoja koska on suunnattava juoksemaan ja se ei onnistu turvotuksen kanssa.

Turvotuksen katoamisen huomaaminen on varsin huojentava tunne. Tässä maatessani sängyllä selälläni minulle ei virnistelekään jumppapallon kokoinen vatsakumpu. Toki en edelleenkään voi kuljettaa kättäni pitkin alenevaa uomaa, mutta mutta.. Ei se ainakaan ole sokerirasvamössöturpeessa. Myönnettäköön, että täysin herkuton en ole ollut (voinko koskaan tulla olemaankaan, en todellakaan); eilen autokoulun kakkosvaiheen suorittamisen jälkeen kävin kaupungilla karkkikaupassa ja sieltä lähti mukaan pussillinen jogurttibanaaneja ja jonkin sortin suklaita ja sain tuhottua koko pussin ajellessani takaisin kotiin. Kyseessä ei kuitenkaan ollut hävyttömän suuri pussi - hintaa koko komeudella ei ollut kuin parisen euroa -, ja sain skarpattua sen verran että söin kotona kunnon ruoan, vedin illalla pitkän juoksulenkin ja suht terveellisen iltapalan. Karkkipussi ei siis johtanut ahmimisputkeen, mikä olisi ollut edessä vielä jokin aika sitten. Toki nautiskelin tapani mukaan tänä iltanakin hieman mässyä, mutta pääpointti on se, että en tunne menettäneeni kontrollia. Ei keksiäpullaasuklaatajäätelöämitävaan, vaan ennalta harkittua ja hallittavissa olevaa syömistä.

Kuinkahan kauan tätä jatkuu, milloin petän itseni ja palaan takaisin itseinhon ja -ruoskinnan tutun turvalliseen huomaan. Toivottavasti en pitkiin pitkiin pitkiin aikoihin. Ei ole aikoihin ollut näin optimistinen olo. En kuitenkaan aio antaa sen hämätä.

Voi tylsyyksien tylsyys.

Milloin elämästä tuli näin pirun tylsää? Hauskin ja mieltänostattavin asia, jonka olen tänään tehnyt, on varmaankin nurmikon leikkaaminen. Hurjaa. Syömisistä en edes jaksa alkaa angstaamaan täällä, sillä rintamalla ei mitään uutta. En vain osaa yksin enkä porukassa, toivo alkaa jo hiipua josko koskaan tulen osaamaan. Ihanan lämmintä oli.

be transparent for a while

En kestä en jaksa en pysty kykenemään. Jokapäiväistä angstausta, kontrolloimattomuutta, 'meni yks homma piloille antaa kaikkien mennä'-mentaliteettia. Itsevihan, -ruoskinnan ja täydellisen euforian vuoristorataa. Tunteikkuutta. Miksi en voi enää olla harmaassa tunteettomuuden massassa kulkeva, pienenevä, kaiken kontrollissa pitävä tyttö. Vihaan itseäni, ennen kaikkea vihaan sitä mikä minusta on tullut.

Tänään meni pullaa, suklaata, jäätelöä. Ei ihmekään, että olen taas ajautunut tähän samaan itseinhon tilaan - sama oravanpyörä jatkaa kulkuaan aivan niin kauan kun elän ravintopuolella näin onnistumatonta elämää.

Tuntuu, että olen koko ajan järjettömän kiireinen - minkä kanssa? Töissä menee 30-40 h viikossa, loppuaika meneekin sitten liikunnalle, ruokaongelmille ja angstaamiselle. Olen hyvin lähellä sosiaalista sulkeutumista, vaikkakin töissä puhun puhun puhun ihmisille, hymyilen ja esitän iloista. Tai en edes esitä, töissä on itse asiassa ihan jokseenkin mukavaa - kotona mättää.

Hormooneista voisin syyttää tämänhetkistä varsin tunteikasta olotilaa - kehoni on aivan sekaisin. Viime viikolla tuli kuukautiset ensimmäistä kertaa reilusti yli vuoteen eli ihmekös tuo jos itkettää ja vituttaa ja potkuraivarituttaa. Kai.

Porukoidenkaan kanssa ei mene mitenkään sujuvasti; mummo on vakavasti sairas, mikä osaltaan vaikuttaa äidin olotilaan. Äiti tiuskii kaikille, isäni tiuskii takaisin koska hän on vaan.. tavallinen suomalainen juntti, eikä oma käytöksenikään ole kovin kehuttavaa viime aikoina ollut. Onneksi sentään veljeni on tulossa puolen tunnin päästä käymään koirineen ja pääsen juoksemaan. Sietääkin juosta tämän päivän ahtamisen jälkeen - eihän se loppupeleissä mitään auta koska ongelmani ovat psyykkisiä ja psyykettä ei oikein voi parantaa fyysisellä puolella. Liikunta on kuitenkin tuttu ja turvallinen pakokeino, joten siihen turvaudun.

Kuuntelen nostalgisessa mielessä Lifehousen vanhempaa tuotantoa, kyyneeleet virtaavat poskille ja tipahtavat näppäimistölle.

'A mistake too great to hide'

Taitaa olla aika luopua huomis-mentaliteetista siitä yksinkertaisesta syystä että kurottelen tähtiin, tavoittelen jotain mikä on kurkotusteni ulottumattomissa. Tämän päivän saldo: aamupalalla hallinta kunnossa, lounaalla hallinta kunnossa, mutta iltapäivällä kontrolli petti pahemman kerran. Pullaa, keksiä, suklaata. Kiitoksena herkullinen kanapihvi riisineen löysi tiensä roskiin - ainoa hyvä asia on, että en harrasta märehtimistä, en ole koskaan oksentanut oman käden kautta. Liikuntaa reilun parin tunnin verran, mutta en ole riittävän optimistinen uskomaan että se mitenkään hyvittäisi syömiäni mättöjä. Puhumattakaan tämänpäiväisen ruokavalioni terveellisyydestä.

Se, mikä saa minut kerta toisensa jälkeen vajoamaan tilaan jossa käsi-suu-kontrolli pettää, on hyvin helposti tunnistettavissa. Vapaapäivät. Liikaa aikaa jäädä päänsä armoille. Siksipä tänään olenkin kärsinyt läskikriisistä, identiteettikriisistä, eksistentiaalikriisistä.. mitä vielä. Läskikriisiä nyt tuskin sen pidemmälle on tarvetta lähteä purkamaan. Identiteettikriisi syntyy siitä, että elän elämääni (liian) monessa sijainnissa. Kotielämä Suomessa, opiskeluelämä saarilla, kaverielämä-alias-parasystävä Aasiassa. Tuleminen kotiin ja töihin kesäksi on rahatilanteen kannalta ehdotonta - ja myönnettäköön sekin, että perhettä on ollut ilo nähdä jälleen -, mutta samat naamat, samat ympyrät, samat kaavat ja toimintamallit alkavat puolentoista viikon jälkeen ahdistaa. Olenhan jälleen siellä, missä muutama vuosi sitten elin syömishäiriöisen turvallisentuttua arkeani kiloja kiloja kiloja kevyempänä. Ja siksi jokin pääni sisällä saa minut tuntemaan suunnatonta häpeää itsestäni, luulen (tietäväni) jokaisen naureskelevan suurentunutta ulkomuotoani kohtaan.

Tänään tapahtui myös se, mikä on ollut tapahtumatta pitkän aikaa. Katsoin peiliin ja yhtäkkiä pääni löi täysin tyhjää. Kyseessä ei pelkästään ole ulkonäöllinen dilemma; noina hetkinä epäilen omaa olemassaoloani, minua, koko tätä ihmeellistä maailmaa. Peilistä tuijottaa jokin olento, organismi, kaksi silmää - jotain, mistä en ota selvää. Nuo hetket pelottavat minua. Onneksi ne eivät kestä pitkään, muutamia sekunteja, sillä aivoni lyö defenssimekanismit päälle nopeasti. Muistan nuorempana eläneeni nuissa hetkissä pidempäänkin, makasin yöllä sängyssä tuijottaen valoa portaikossa, kävelin säkkipimeässä talvisilla teillä.

Onneksi huomenna on tappopitkä päivä töissä eikä minulla tule olemaan aikaa ajatella.

Angst.

Eilisen lopetin 'huomenna skarppaan kyllä'. Ikävä kyllä tuo 'huominen' on siinä mielessä mielenkiintoinen käsite, että se ei koskaan tunnu tulevan. Asenteenmuutos olisi poikaa, mutta kun ei minussa taida olla riittävästi munaa. Ahdistaa ja turhauttaa mutta samaan aikaan tunnen suurta välinpitämättömyyttä. Miksen vain yksinkertaisesti voi palata entiseen, miksi ruoka on edelleenkin niin suuri ongelma. Aamu meni jees, jogurtti+muro -sekoitus, mutta lounaalla jäi vaihde päälle ja tähän mennessä olen vetänyt nassuuni moskaa taas yli tarpeen. Eijösses. Pitäisi vissiinkin hommata itselle joku syömisenjälkeinen aktiviteetti, joka katkaisisi päättymättömän kädestä suuhun -kierteen. Hmm. Kohta, kunhan suurin etominen on takana, suuntaan lenkille. Aivan sama jos jalat on hellinä, aivan sama jos ulkona tuulee, pakko näille ylikaloreille on jotain tehdä. Surullista on, että ainoana ratkaisuna näen juoksurääkin, mutta minkäs teet.

Uutta mutta silti samaa vanhaa.

Elämässä on sattunut ja tapahtunut järjetön määrä asioita viimeisen parin kuukauden aikana. Yksi kuitenkin on ja pysyy: syömistaidottomuuteni tuntuu tulleen jäädäkseen. Mietin josko sitä taas huomisesta alkaen aloittaisi puhtaalta pöydältä. Tämä päivän aiheuttama morkkis ajaisi kovasti nälkäkuurille, vaikka en nyt sinänsä ole tuhansia ylimääräisiä kaloreita vedellytkään. Liikuttuakin on tullut, periaatteessa koko päivä töissä jaloillaan ja kävellen plus työmatkat käppäillen plus juoksulenkki illalla. Kaipa päänsisäiset asiat eivät ihan ykskaks vain päätä lähteä poispoikkeen.

Edelleenkin ällötyn omasta kehostani. Edelleenkin jokin defenssimekanismi estää minua astumasta vaa'alle koska tiedän lukemien olevan tähtitieteelliset. Edelleenkin tunnen jonkinlaista välinpitämättömyyttä omasta kehostani vaikka samanaikasesti häpeän itseäni suunnattomasti. Nyt kuitenkin horisontissa siintää kimmoke, jonka vuoksi voisin palata tutun turvalliseen kontrollointikierteeseen. Kysymys on vain siitä, voiko tuota kierrettä pakolla ajaa päänsä sisään - viime kerralla se kehkeytyi lähestulkoon itsestään ja lumipallomaisesti jatkoi kasvamistaan kunnes löysin itseni sairaalasta ja kaiken maailman testeistä. Sinne saakka en tähtää, vaikka tällä hetkellä tekisin siitä vartalosta mitä vain.

Pistetäänpä tämänpäiväisiä syömisiä julkisesti näytille, ehkä niin voisin iskostaa päähäni ettei näin voi jatkua.
* jogurttia ja muroja, juustoa, kolme Dominoa, yksi keksi, kolme riviä Marabou-suklaata, muutama viinirypäle
* pullaa ja puolikas vesirinkeli
* hedelmäriisi ja hilloa, juustoa, muutama kalkkunaleikesiivu
.. -> missä lämpimät ruoat, missä hedelmät ja kasvikset? Huomenna skarppaan kyllä.

Onko nyt parempi olo?

Tässä sitä taas ollaan; samassa paskassa tilassa kuin mitä reilu viikko sitten. Mikä saa minut kiertämään samaa oravanpyörää jos ei nyt aivan päivästä toiseen niin ainakin muutaman päivän välein? Vatsa pullollaan rasvaa, sokeria.. lohtusyömistä. Olo on musertunut, päivä on ollut aallonpohja. Vaikka elämässä tapahtuu asioita, tuntuu että oma maailmani pyörii pelkästään ruoan ympärillä. Olen pohtinut kauan, mistä moinen voisi johtua ja seuraavanlaiset johtopäätökset ovat vallanneet mieleni:
1) Kyseessä voi olla pelkästään fyysinen tarve. Päivän aikana saan kurkustani alas ravintoa korkeintaan neljänsadan kalorin verran, ja huomioiden sen, että useimmiten päivän aikana vedän itseni piippuun kuntosalilla, ei ole hankala ymmärtää sitä että illan tullen keho suorastaan huutaa ruokaa. Ja kun se sitä saa, ei näy loppua syömiselle.
2) Henkinen puoli. Yritänkö paikata yksinäisyyttäni syömisellä? En nyt voi sanoa olevani sosiaalisesti täysin ummikko - minulla on kourallinen ystäviä, joiden seurasta (pääsääntöisesti) nautin ja joiden kanssa tunnen olevani jokseenkin samoilla aaltopituuksilla -, mutta illat vietän yksin omassa huoneessani, ja väistämättä kuulen kutsuhuutoja jääkaapista.

..tai ehkä vain pitäisi myöntää että ruoka on minulle ongelma, vaikkei se päällepäin näykään. Tietenkään ulkonäköönsä ei voi olla tyytyväinen, mutta en usko olevani mikään tuhoton mammutti (vielä). Vaa'an mukaan keikutaan normaalipainossa, ja uskottelen itselleni hyvinä päivinä olevani niin tajuttoman lihaksikas että osa painosta selittyy sillä. Paskat, läskiä se on. Läskiä, jonka olen ruhooni näiden viimeisen kahden vuoden aikana kerännyt.

Tahtoisin päästä eroon liikuntariippuvuudestani. Tietenkään en koskaan luopuisi liikunnasta täysin, mutta viettääpä yksi - tai miksei kahtakin - päivä vain ollen, lukien, mietiskellen, antaen keholle aikaa. Viime lauantai-iltana kroppani tuntui olevan täysin voimaton, lihaksia särki nähtävästi aiemman liikunta-ahnehtimisen ansiosta aika lailla. Silti sunnuntaina suuntasin puntille, ja hikoilin siellä tunnin verran. Tänään meinasin juoksu-krossata, mutta astuessani laitteeseen polveni sanoivat sopimuksensa irti - siksipä vaihdoin peruskrossarille.

Miksi ruoka näyttelee niin suurta roolia elämässäni - tai no lähinnä illoissani? Vajoan välinpitämättömyyden tilaan, ei haittaa vaikka vetelen satoja grammoja kaikkea paskaa sisuksiini. Ehkäpä pitäisi palata siihen päivärytmiin, jossa punnitsen itseni viisi kertaa - suurenevien vaa'an lukemien näkeminen voisi hyvinkin toimia kimmokkeena pitäytyä ahmimisesta. Mutta tahdonko sitä? Tahdonko todella olla taas vaa'an uhri? Toisaalta, joululomilta palatessani kolme ensimmäistä viikkoa sujui kuin unelma - painoa lähti lähestulkoon nelisen kiloa, olin onnellinen, ennen kaikkea olin tyytyväinen itseeni. Se vanha minä oli tullut takaisin, toivotin sen tervetulleeksi avosylin. Mitä tapahtui? Miksi yhtenä iltana sain päihini ostaa kaupasta suklaalevyn; nyt kun olin kunnialla selvinnyt kolme viikkoa niin enhän nyt millään ahmisi sitä koko levyä yhden illan aikana. Kyllä, aivan, ja lehmillä on siivet.

Olen yksi sekasotku koko ihminen.

Kolmas kolmatta.

Siinä meni kolmas maaliskuuta. Hurjan nopeasti aika tuntuu menevän - ainakin kun katsoo menneeseen. Vastahan oli joulu, vastahan minä olin kotona ja töissä ja ahtamassa itseni täyteen joulusuklaita. Vastahan seikkailin Amsterdamin lentokentällä, vastahan saavuin takaisin Skotteihin, vastahan toinen semesteri alkoi. Ja nyt porskutetaan jo kahdeksatta viikkoa; enää reilut kolme viikkoa luentoja ja ensimmäinen yliopistovuosi oli sitten siinä. Käsittämätöntä.

Olen tylsä ihminen. Jos joku pääsisi pääni sisälle niin hän takuulla nauraisi minulle, miettien kuinka ihmeessä jaksan itseäni ja samoja ajatuksiani päivästä toiseen. 'Joskus olin laiha, joskus olin tyytyväinen peilikuvaani, tuolloin joskus punnitsin itseni myös viisi kertaa päivässä ja en syönyt mikäli vaaka näytti muutaman sata grammaa liikaa.' Nii-in, nuo mietteet pyörivät kauniita piirejään mielessäni päivästä toiseen, toisinaan tunnen itseni täysin teinipelleksi moisen pinnallisuuden vuoksi, toisinaan taas tahdon vakavasti palata kontrolloinnin turvalliseen maailmaan.

Syömiset & liikunnat:
* pari jogurttia, banaani
* omena, neljä ja kaksi keksiä
* kanacurry-valmisateria, viisi varrasneliötä kevytlevitteellä, kirsikkaluumutomaatteja
* kaksi omenaa, mustikoita, Kitkat Senses, jogurtti
- juoksua 45+10min, lihaskuntotunti, hyötykävelyä viitisen kilometriä

Se siitä sitten.

Vetäsinpä sitten överit viikonloppuna; lauantaina suklaan ja sunnuntaina keksien muodossa. Ja oli taas niin hyvä olo että ihmettelen, kuinka voin matkata tätä oravanpyörääni ympäri yhä uudelleen ja uudelleen. Luulisi virheistään oppivan mutta ei, samaan ansaan astun vaikka hyvin tiedän että olotila ahminnan jälkeen on kaikkea muuta kuin miellyttävä - niin henkisesti kuin fyysisestikään. Ei tunnin tai puolentoista rääkkijuoksu pelasta tilannetta jos vedät tuhansia tuhansia tuhansia kaloreita kaiken paskan muodossa. Miksei pääni voi käsittää tuota? Olen huomannut olevani jokotai-ihminen; joko sitä ollaan ruodussa kunnolla (kuten tänään - nähtävästi viime päivien aikana patoutunut itseinho vihdoin sai minut pidättäytymään kaikesta rasvasta ja muusta paskasta), tai sitten vedetään kunnolla överiksi. Mutta plah, en jaksa nyt ahdistella kuluneesta viikonlopusta koska voin hyvin leijua feikkionnellisuudessani yhden päivän ruodussa pysymisen jäljiltä.

Jos katsotaan viikonloppua muun kuin syömisten osalta niin voin jopa todeta saavuttaneeni jotain opiskelujen saralla; puolitoista sivua kuolemanesseetä on kirjoitettu. Laatu onkin sitten jo mutkikkaampi kysymys, mutta ainakin urakka on saatu aloitetuksi. Samoin kirjallisuusessee on jo lähestulkoon pulkassa. Liikunnat meni perinteikkäästi; lauantaina överit kuntosalilla juoksun ja pyöräilyn muodossa, sunnuntaina myöskin kuntosaleilua joskaan ei mitään kohtuutonta.

Tein eilisiltana musiikkilöydön ja olen ollut siitä saakka täysin infernaalisessa musiikkihumalassa.

Päivän syömiset & liikunnat:
* pari jogurttia, banaani, riisivanukas ja hilloa
* pieni latte
* puuroa hillolla, seitsemän hapankorppua kevytlevitteellä, kirsikkaluumutomaatteja
* kaksi omenaa, mustikoita
- juoksu 60+5 min (12,5km), hyötykävelyä viitisen kilometriä

Ihan ookoo.

Otsikkona päiväni tiivistettynä. Olen nähnyt ihmisiä, saanut hieman edistyttyä opiskelujen kanssa, soittanut kotiin, pitänyt itseni jokseenkin kurissa syömisten kanssa. Toki tiedän, että 'uuden elämän' aloitukseen kuuluu hyvinkin oleellisesti se, että ensimmäiset päivät kuluvat hyvin usein helpohkosti - muutaman päivän kuluttua motivaatio on hukassa ja käsi hyvin helposti kielletyssä. Mutta ehkä, ehkä tämä on se hetki. Ehken enää joudu tuon vihollisruoan kynsiin. Tai ehkä viikon päästä nauran tälle tekstille, kuinka saatoinkaan olla niin naiivi - uskoa että mikään koskaan muuttuisi.

En tule koskaan elämään täysin makeatonta elämää, tai kärvistelemään päiviä läpi muutamalla haarukallisella ruokaa. Toisin sanoen on turha kuvitella, että nämä varavarastoni tulisivat haihtumaan savuna ilmaan valon nopeudella. Totta puhuakseni en ole koskaan elänyt minimaalisilla kalorimäärillä; en edes pari-kolme vuotta sitten. Lauantai-ilta on aina meinannut minulle suklaata, ja niin se tulee tästedeskin olemaan. En usko koskaan olleeni anorektikko, en koskaan ole ollut bulimikko. Jotain häikkää minun ja ruoan välisessä suhteessa kuitenkin on, sitä ei käy kieltäminen. Ehkä tämän blogin avulla saan ajatuksia hieman selkiytettyä; viimeiset puolitoista vuotta ovat kuluneet enemmän tai vähemmän päänsisäisen taistelun torjumisessa tai sitä provosoidessa.

Syömiset & liikunnat:
* jogurtti, banaani, omena
* omena, pieni latte
* juustopastaa, kolme varrasruutua kevytlevitteellä, kirsikkaluumutomaatteja ja kurkkua, omena
* riisivanukas, viisi myslipatukkaa
- cross-trainer 60+5 minuuttia + hyötykävelyä viitisen kilometriä

Kuvotus.

Kuvotan itseäni. Ällötän itseäni. Tunnen kuinka kaikki ne turhat, ylimääräiset kalorit, joita tänäänkin upotin itseeni vellovat itsessäni, jäävät kehooni, saavat sen paisumaan. Vaa'alle en ole uskaltanut vajaaseen viikkoon astua; olen surkimus pelkuri siinäkin suhteessa. Perinteiseen tapaan mieleni pohjukoilla lymyää ajatus huomisen paremmuudesta; kuinka huomenna en sortuisi illalla tämänpäiväisen kaltaiseen ylensyöntiin, kuinka huomenna eläisin kuin se tyttö joka tahtoisin olla. Tyttö, joka ei iltaisin tyhjennä kaappeja siinä uskossa että hedelmillä eletty päivä voidaan kuitata illan ahmimisella. Tyttö, jolle ruoka ei näyttele kohtuuttoman suurta roolia. Tyttö, jolle syöminen on luonnollinen osa elämää. Tyttö, joka pitää itsensä kontrollissa. Niin, ehkä huomenna on parempi päivä, kaiken uuden alku. Toisaalta, olen aloittanut elämäni alusta viimeisten viikkojen aikana lukemattomia kertoja - joka kerta uskoen juuri sen kerran olevan se lopullisen muutoksen tuottava. Kokeillaanhan seuraavaa taktiikkaa; kirjaan syömiseni ylös tänne, paikkaan, jossa ne eivät ole ainoastaan minun oman pääni sisällä vaan myös muiden ihmisten silmien edessä. Ehkä se estäisi minua astumasta iltasyömisen ansaan, ehkä siten en olisi kotiutuessani se tyttö, joka 'on pulskistunut'.

Olen miettinyt, olisiko liikunnan vähentäminen ratkaisu. Liikunta on minulle huumetta, en voi elää päivääkään hikoilematta ja rääkkäämättä itseäni. Endorfiinihumala, juoksijan 'high' - kuinka voisin luopua niistä? Mutta ehkä päivän eläminen hedelmien voimalla yhdistettynä melko raskaaseen fyysiseen rasitukseen on syy siihen, miksen illalla voi olla tyytymättä ainoastaan iltaruokaan ja pieneen iltapalaan. Mutta niin, en voi kuvitella eläväni ilman jokapäiväistä hikoilua, en voi syödä päivän aikana muuta kuin hedelmiä ja korkeintaan kahvia. Koska kieroutunut mieleni kuiskii korviini, että päivällä syöty ruoka on liikaa; jos en syö päivällä niin voin muka hyvällä omallatunnolla hemmotella itseäni illalla pienesti. Ongelma on siinä, että tuo hemmottelu on kaikkea muuta kuin pientä. Ongelma on siinä, että vaikka ulospäin vaikutan kypsältä, sisältä olen raaka. Ongelma on siinä, että mieleni on edelleen jollain tavalla samalla tasolla kuin se oli kaksi vuotta sitten - ja viisitoista kiloa sitten. Vaikka ulospäin olen tervehtynyt, pääni on edelleen sekaisin. Ongelma on siinä, että tallon tällä toiminnalla itsetuntoani aina himpun verran alaspäin. Ongelma on siinä, että en pidä siitä, mitä peilissä näen. Ehkä jonain päivänä taas.