Tässä sitä taas ollaan; samassa paskassa tilassa kuin mitä reilu viikko sitten. Mikä saa minut kiertämään samaa oravanpyörää jos ei nyt aivan päivästä toiseen niin ainakin muutaman päivän välein? Vatsa pullollaan rasvaa, sokeria.. lohtusyömistä. Olo on musertunut, päivä on ollut aallonpohja. Vaikka elämässä tapahtuu asioita, tuntuu että oma maailmani pyörii pelkästään ruoan ympärillä. Olen pohtinut kauan, mistä moinen voisi johtua ja seuraavanlaiset johtopäätökset ovat vallanneet mieleni:
1) Kyseessä voi olla pelkästään fyysinen tarve. Päivän aikana saan kurkustani alas ravintoa korkeintaan neljänsadan kalorin verran, ja huomioiden sen, että useimmiten päivän aikana vedän itseni piippuun kuntosalilla, ei ole hankala ymmärtää sitä että illan tullen keho suorastaan huutaa ruokaa. Ja kun se sitä saa, ei näy loppua syömiselle.
2) Henkinen puoli. Yritänkö paikata yksinäisyyttäni syömisellä? En nyt voi sanoa olevani sosiaalisesti täysin ummikko - minulla on kourallinen ystäviä, joiden seurasta (pääsääntöisesti) nautin ja joiden kanssa tunnen olevani jokseenkin samoilla aaltopituuksilla -, mutta illat vietän yksin omassa huoneessani, ja väistämättä kuulen kutsuhuutoja jääkaapista.
..tai ehkä vain pitäisi myöntää että ruoka on minulle ongelma, vaikkei se päällepäin näykään. Tietenkään ulkonäköönsä ei voi olla tyytyväinen, mutta en usko olevani mikään tuhoton mammutti (vielä). Vaa'an mukaan keikutaan normaalipainossa, ja uskottelen itselleni hyvinä päivinä olevani niin tajuttoman lihaksikas että osa painosta selittyy sillä. Paskat, läskiä se on. Läskiä, jonka olen ruhooni näiden viimeisen kahden vuoden aikana kerännyt.
Tahtoisin päästä eroon liikuntariippuvuudestani. Tietenkään en koskaan luopuisi liikunnasta täysin, mutta viettääpä yksi - tai miksei kahtakin - päivä vain ollen, lukien, mietiskellen, antaen keholle aikaa. Viime lauantai-iltana kroppani tuntui olevan täysin voimaton, lihaksia särki nähtävästi aiemman liikunta-ahnehtimisen ansiosta aika lailla. Silti sunnuntaina suuntasin puntille, ja hikoilin siellä tunnin verran. Tänään meinasin juoksu-krossata, mutta astuessani laitteeseen polveni sanoivat sopimuksensa irti - siksipä vaihdoin peruskrossarille.
Miksi ruoka näyttelee niin suurta roolia elämässäni - tai no lähinnä illoissani? Vajoan välinpitämättömyyden tilaan, ei haittaa vaikka vetelen satoja grammoja kaikkea paskaa sisuksiini. Ehkäpä pitäisi palata siihen päivärytmiin, jossa punnitsen itseni viisi kertaa - suurenevien vaa'an lukemien näkeminen voisi hyvinkin toimia kimmokkeena pitäytyä ahmimisesta. Mutta tahdonko sitä? Tahdonko todella olla taas vaa'an uhri? Toisaalta, joululomilta palatessani kolme ensimmäistä viikkoa sujui kuin unelma - painoa lähti lähestulkoon nelisen kiloa, olin onnellinen, ennen kaikkea olin tyytyväinen itseeni. Se vanha minä oli tullut takaisin, toivotin sen tervetulleeksi avosylin. Mitä tapahtui? Miksi yhtenä iltana sain päihini ostaa kaupasta suklaalevyn; nyt kun olin kunnialla selvinnyt kolme viikkoa niin enhän nyt millään ahmisi sitä koko levyä yhden illan aikana. Kyllä, aivan, ja lehmillä on siivet.
Olen yksi sekasotku koko ihminen.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment