'A mistake too great to hide'

Taitaa olla aika luopua huomis-mentaliteetista siitä yksinkertaisesta syystä että kurottelen tähtiin, tavoittelen jotain mikä on kurkotusteni ulottumattomissa. Tämän päivän saldo: aamupalalla hallinta kunnossa, lounaalla hallinta kunnossa, mutta iltapäivällä kontrolli petti pahemman kerran. Pullaa, keksiä, suklaata. Kiitoksena herkullinen kanapihvi riisineen löysi tiensä roskiin - ainoa hyvä asia on, että en harrasta märehtimistä, en ole koskaan oksentanut oman käden kautta. Liikuntaa reilun parin tunnin verran, mutta en ole riittävän optimistinen uskomaan että se mitenkään hyvittäisi syömiäni mättöjä. Puhumattakaan tämänpäiväisen ruokavalioni terveellisyydestä.

Se, mikä saa minut kerta toisensa jälkeen vajoamaan tilaan jossa käsi-suu-kontrolli pettää, on hyvin helposti tunnistettavissa. Vapaapäivät. Liikaa aikaa jäädä päänsä armoille. Siksipä tänään olenkin kärsinyt läskikriisistä, identiteettikriisistä, eksistentiaalikriisistä.. mitä vielä. Läskikriisiä nyt tuskin sen pidemmälle on tarvetta lähteä purkamaan. Identiteettikriisi syntyy siitä, että elän elämääni (liian) monessa sijainnissa. Kotielämä Suomessa, opiskeluelämä saarilla, kaverielämä-alias-parasystävä Aasiassa. Tuleminen kotiin ja töihin kesäksi on rahatilanteen kannalta ehdotonta - ja myönnettäköön sekin, että perhettä on ollut ilo nähdä jälleen -, mutta samat naamat, samat ympyrät, samat kaavat ja toimintamallit alkavat puolentoista viikon jälkeen ahdistaa. Olenhan jälleen siellä, missä muutama vuosi sitten elin syömishäiriöisen turvallisentuttua arkeani kiloja kiloja kiloja kevyempänä. Ja siksi jokin pääni sisällä saa minut tuntemaan suunnatonta häpeää itsestäni, luulen (tietäväni) jokaisen naureskelevan suurentunutta ulkomuotoani kohtaan.

Tänään tapahtui myös se, mikä on ollut tapahtumatta pitkän aikaa. Katsoin peiliin ja yhtäkkiä pääni löi täysin tyhjää. Kyseessä ei pelkästään ole ulkonäöllinen dilemma; noina hetkinä epäilen omaa olemassaoloani, minua, koko tätä ihmeellistä maailmaa. Peilistä tuijottaa jokin olento, organismi, kaksi silmää - jotain, mistä en ota selvää. Nuo hetket pelottavat minua. Onneksi ne eivät kestä pitkään, muutamia sekunteja, sillä aivoni lyö defenssimekanismit päälle nopeasti. Muistan nuorempana eläneeni nuissa hetkissä pidempäänkin, makasin yöllä sängyssä tuijottaen valoa portaikossa, kävelin säkkipimeässä talvisilla teillä.

Onneksi huomenna on tappopitkä päivä töissä eikä minulla tule olemaan aikaa ajatella.

Angst.

Eilisen lopetin 'huomenna skarppaan kyllä'. Ikävä kyllä tuo 'huominen' on siinä mielessä mielenkiintoinen käsite, että se ei koskaan tunnu tulevan. Asenteenmuutos olisi poikaa, mutta kun ei minussa taida olla riittävästi munaa. Ahdistaa ja turhauttaa mutta samaan aikaan tunnen suurta välinpitämättömyyttä. Miksen vain yksinkertaisesti voi palata entiseen, miksi ruoka on edelleenkin niin suuri ongelma. Aamu meni jees, jogurtti+muro -sekoitus, mutta lounaalla jäi vaihde päälle ja tähän mennessä olen vetänyt nassuuni moskaa taas yli tarpeen. Eijösses. Pitäisi vissiinkin hommata itselle joku syömisenjälkeinen aktiviteetti, joka katkaisisi päättymättömän kädestä suuhun -kierteen. Hmm. Kohta, kunhan suurin etominen on takana, suuntaan lenkille. Aivan sama jos jalat on hellinä, aivan sama jos ulkona tuulee, pakko näille ylikaloreille on jotain tehdä. Surullista on, että ainoana ratkaisuna näen juoksurääkin, mutta minkäs teet.

Uutta mutta silti samaa vanhaa.

Elämässä on sattunut ja tapahtunut järjetön määrä asioita viimeisen parin kuukauden aikana. Yksi kuitenkin on ja pysyy: syömistaidottomuuteni tuntuu tulleen jäädäkseen. Mietin josko sitä taas huomisesta alkaen aloittaisi puhtaalta pöydältä. Tämä päivän aiheuttama morkkis ajaisi kovasti nälkäkuurille, vaikka en nyt sinänsä ole tuhansia ylimääräisiä kaloreita vedellytkään. Liikuttuakin on tullut, periaatteessa koko päivä töissä jaloillaan ja kävellen plus työmatkat käppäillen plus juoksulenkki illalla. Kaipa päänsisäiset asiat eivät ihan ykskaks vain päätä lähteä poispoikkeen.

Edelleenkin ällötyn omasta kehostani. Edelleenkin jokin defenssimekanismi estää minua astumasta vaa'alle koska tiedän lukemien olevan tähtitieteelliset. Edelleenkin tunnen jonkinlaista välinpitämättömyyttä omasta kehostani vaikka samanaikasesti häpeän itseäni suunnattomasti. Nyt kuitenkin horisontissa siintää kimmoke, jonka vuoksi voisin palata tutun turvalliseen kontrollointikierteeseen. Kysymys on vain siitä, voiko tuota kierrettä pakolla ajaa päänsä sisään - viime kerralla se kehkeytyi lähestulkoon itsestään ja lumipallomaisesti jatkoi kasvamistaan kunnes löysin itseni sairaalasta ja kaiken maailman testeistä. Sinne saakka en tähtää, vaikka tällä hetkellä tekisin siitä vartalosta mitä vain.

Pistetäänpä tämänpäiväisiä syömisiä julkisesti näytille, ehkä niin voisin iskostaa päähäni ettei näin voi jatkua.
* jogurttia ja muroja, juustoa, kolme Dominoa, yksi keksi, kolme riviä Marabou-suklaata, muutama viinirypäle
* pullaa ja puolikas vesirinkeli
* hedelmäriisi ja hilloa, juustoa, muutama kalkkunaleikesiivu
.. -> missä lämpimät ruoat, missä hedelmät ja kasvikset? Huomenna skarppaan kyllä.