Angst.

Eilisen lopetin 'huomenna skarppaan kyllä'. Ikävä kyllä tuo 'huominen' on siinä mielessä mielenkiintoinen käsite, että se ei koskaan tunnu tulevan. Asenteenmuutos olisi poikaa, mutta kun ei minussa taida olla riittävästi munaa. Ahdistaa ja turhauttaa mutta samaan aikaan tunnen suurta välinpitämättömyyttä. Miksen vain yksinkertaisesti voi palata entiseen, miksi ruoka on edelleenkin niin suuri ongelma. Aamu meni jees, jogurtti+muro -sekoitus, mutta lounaalla jäi vaihde päälle ja tähän mennessä olen vetänyt nassuuni moskaa taas yli tarpeen. Eijösses. Pitäisi vissiinkin hommata itselle joku syömisenjälkeinen aktiviteetti, joka katkaisisi päättymättömän kädestä suuhun -kierteen. Hmm. Kohta, kunhan suurin etominen on takana, suuntaan lenkille. Aivan sama jos jalat on hellinä, aivan sama jos ulkona tuulee, pakko näille ylikaloreille on jotain tehdä. Surullista on, että ainoana ratkaisuna näen juoksurääkin, mutta minkäs teet.