Voi tylsyyksien tylsyys.

Milloin elämästä tuli näin pirun tylsää? Hauskin ja mieltänostattavin asia, jonka olen tänään tehnyt, on varmaankin nurmikon leikkaaminen. Hurjaa. Syömisistä en edes jaksa alkaa angstaamaan täällä, sillä rintamalla ei mitään uutta. En vain osaa yksin enkä porukassa, toivo alkaa jo hiipua josko koskaan tulen osaamaan. Ihanan lämmintä oli.

be transparent for a while

En kestä en jaksa en pysty kykenemään. Jokapäiväistä angstausta, kontrolloimattomuutta, 'meni yks homma piloille antaa kaikkien mennä'-mentaliteettia. Itsevihan, -ruoskinnan ja täydellisen euforian vuoristorataa. Tunteikkuutta. Miksi en voi enää olla harmaassa tunteettomuuden massassa kulkeva, pienenevä, kaiken kontrollissa pitävä tyttö. Vihaan itseäni, ennen kaikkea vihaan sitä mikä minusta on tullut.

Tänään meni pullaa, suklaata, jäätelöä. Ei ihmekään, että olen taas ajautunut tähän samaan itseinhon tilaan - sama oravanpyörä jatkaa kulkuaan aivan niin kauan kun elän ravintopuolella näin onnistumatonta elämää.

Tuntuu, että olen koko ajan järjettömän kiireinen - minkä kanssa? Töissä menee 30-40 h viikossa, loppuaika meneekin sitten liikunnalle, ruokaongelmille ja angstaamiselle. Olen hyvin lähellä sosiaalista sulkeutumista, vaikkakin töissä puhun puhun puhun ihmisille, hymyilen ja esitän iloista. Tai en edes esitä, töissä on itse asiassa ihan jokseenkin mukavaa - kotona mättää.

Hormooneista voisin syyttää tämänhetkistä varsin tunteikasta olotilaa - kehoni on aivan sekaisin. Viime viikolla tuli kuukautiset ensimmäistä kertaa reilusti yli vuoteen eli ihmekös tuo jos itkettää ja vituttaa ja potkuraivarituttaa. Kai.

Porukoidenkaan kanssa ei mene mitenkään sujuvasti; mummo on vakavasti sairas, mikä osaltaan vaikuttaa äidin olotilaan. Äiti tiuskii kaikille, isäni tiuskii takaisin koska hän on vaan.. tavallinen suomalainen juntti, eikä oma käytöksenikään ole kovin kehuttavaa viime aikoina ollut. Onneksi sentään veljeni on tulossa puolen tunnin päästä käymään koirineen ja pääsen juoksemaan. Sietääkin juosta tämän päivän ahtamisen jälkeen - eihän se loppupeleissä mitään auta koska ongelmani ovat psyykkisiä ja psyykettä ei oikein voi parantaa fyysisellä puolella. Liikunta on kuitenkin tuttu ja turvallinen pakokeino, joten siihen turvaudun.

Kuuntelen nostalgisessa mielessä Lifehousen vanhempaa tuotantoa, kyyneeleet virtaavat poskille ja tipahtavat näppäimistölle.