ja kauniimpaa

Jotenkin kummassa päädyn useimmiten purkamaan tuntojani tänne ainoastaan niinä hetkinä, kun on joko aivan järjetön angsti päällä tai sitten jokin elämää suurempi valaistus. Tällä hetkellä mieltäni pitää vallassaan jälkimmäinen, ja se tuntuu aivan pirun hyvältä. Mistä moinen johtuu, syyt ovat melkoisen selvät. Seuraavassa ne summittaisessa järjestyksessä, mikä lienee tärkein ja painavin riippuu aivan ajasta ja paikasta.
* Kurkustani on viime päivien aikana mennyt alas ravintoa kohtuudella. Olen ylpeä itsestäni, mutta samalla tiedän, että näin sen ei pitäisi olla - ruoan ei pitäisi määritellä henkistä olotilaani, syömisen pitäisi olla normaali toiminto. Iloitsen kuitenkin hurjasti siitä, että en ole tuntenut minkäänlaista himoa ahmia, olen pystynyt nauttimaan keksejä kaksi eikä yhtään enempää.
* Paras ystäväni, henkireikäni, on palannut kotiin ainakin muutamaksi hassuksi viikoksi. Hän on ainoa laatuaan, aivan erityinen yksilö. Voimme olla erossa kuukausia toisensa perään, mutta mikään ei ole muuttunut sinä hetkenä kun tapaamme taas. Meillä molemmilla on omat elämämme eri maissa, mutta silti pidämme päivittäin yhteyttä. Ilman häntä olisin keskeneräinen.
* Takana on vapaapäivä, joka piti sisällään vierailun miellyttävän vierailun kahvilassa ja elokuvissa. Tunnen pientä häpeää myöntäessäni, että uusin Harry Potter oli varsin nautittava kokemus; lukuun ottamatta ajoittaista teiniyden kanssaoloa. Sain myöskin aloiteltua huoneeni siivouksen. Hassua, kuinka spirituaaliselta vanhasta, tarpeettomasta tavarasta luopuminen voi tuntua. Aivan kuin olisin puhdistanut samalla mieltäni.

Youtubetan Scandinavian Music Groupin Tällaisena kesäyöna, aivan käsittämättömän kaunis kappale. Voisin pian edetä punkan puolelle tuijottamaan Heroesin neljättä tuotantokautta tai lukemaan ruotsinkielistä dekkariani. Jo Nesbon Snömannen on sanoinkuvailematon, vaikken tavallisesti tuon tyylilajin kirjallisuudesta kovin välitäkään.

Game over and start again.

Överit tänään ja opin tuhannen kerran kantapään kautta sen, ettei koskaan pitäisi ottaa vain-sitä-yhtä-pientä suklaapatukkaa ja luulla tyytyvänsä ainoastaan siihen. Koska tuo yksi rikkoo kontrollin kauniin kaavan ja johtaa lopulta täydelliseen hallitsemattomuuteen. Eli lesson yksi: älä osta sitä yhtäkään jos et ole heti sen jälkeen suuntaamassa lenkille, ja lesson kaksi: syö ne lämpimät ruoat niin on paljon paljon paljon epätodennäköisempää että sorrut hiilihydraattimoskaan.

Tällä hetkellä on kuitenkin yllättävän seesteinen olo. Kello lähenee puoltayötä, nautin meseseurastani täysin, kuuntelen Paramoren vanhempaa tuotantoa youtubesta, siemailen vettä ensimmäistä kertaa elämässäni ja se maistuu hyvältä. Mielen pohjukoilla lymyää 'huomenna-päivä-parempi'-ajatus, aivan niin kuin aina silloin kun on vetänyt sokeripöhnät. Tällä hetkellä on kuitenkin miellyttävää luottaa tuohon tyhjään lupaukseen paremmasta huomisesta.

Do you fall a thousand times before you fly?

Hekumallisen mielihyväfanfaarien jälkeinen paluu maanpinnalle sattuu. Naurettavaa on, että samalla vihaan ja nautin itseinhosta. Sen syövereihin on helppo antaa itsensä vajota, sen hirveyden ymmärtää vasta silloin kun ei ole sen talutusnuorassa. Otsikkoon viitaten oma kaatumislaskurini ei ole vielä lähelläkään tuhatta. Jos nyt oikein runollisesti tahdotaan alkaa puhua niin voisin sanoa kokeilleeni siipiä muutama päivä sitten, mutta tuulenpuuska katkaisi siipeni ja nyt räpiköin maanpinnan tasolla.

Minulle on sanottu, etten voi kieriä koko loppuelämääni tässä samassa paskassa. Voinpas, uhmakas ääni sisälläni kuiskii. Voin soutaa ja huovata aivan niin kauan kuin haluan, voin velloa 'joskuspystyinkatsomaanitseänipeilistäjaolemaanlähestyytyväinen' -tunnetilassa, voin vetää sokeri- ja rasvakännejä ja kuvainnollisesti ruoskia ja piestä itseäni niiden jälkeen. Katkeransuloisesti ja hyvinkin tilanteeseen sopivasti soittimesta kuuluu juuri nyt I must be crazy to beat me, samasta kauniista laulusta tuo kuin otsikkokin.

En tahdo elää tässä paskassa lopun ikääni. En tahdo, mutta minulla ei yksinkertaisesti ole avaimia niihin lukkoihin, joiden takana se normaali elämä lymyilee. Tunnen kuitenkin olevani liian normaali hakeakseni ulkopuolista apua. Ajatuskin naurattaa - minäkö, voi hyvä sylvi sentään, eihän minulla nyt mitään oikeita ongelmia voi olla kehittelen kaikki päässäni se on vaan jotain ohimenevää vaihetta kunhan vain saisin itsestäni otteen niin kyllä minusta ihan normi tulisi. Olen vain itsesäälissä kierivä, teinihömpötykseen jumiin juuttunut tyhmä tyttö. Juuri tuon takia häpeän itseäni suunnattomasti. Häpeän omaa kehoani, ja sen seurauksena häpeän kaikkea itsessäni.

Olisi ihanaa, jos joku välittäisi. Tarkoitan romanttisessa mielessä; perhe ja ystävät (ne pari) minulta löytyy, mutta sivuhuomautuksena voi sanoa ettei meidän perheessä koskaan mitenkään järjettömän aktiivisia olla oltu tunteita näyttämään. Minulle ei ole koskaan kenenkään toimesta sanottu 'minä rakastan sinua' (minkä kuultuaan eräs ulkomaalainen ystäväni oli aivan haavi auki). Niin, ajatuksen tasolla unelmoin poikaystävästä - eihyväluoja miten teiniltä tuon sanan kirjoittaminen tuntui. Periaatteessa jotain on meneillään, ongelma on vain siinä että tämä toinen osapuoli on sananmukaisesti toisella puolella maapalloa. Ongelma on myöskin siinä, että aina kun kuulen toisen ikävöivän, menen ihan lukkoon (huonolla tavalla). Pääni alkaa syöttää itsekriittisyyttä; kuinka hän voisi ikävöidä minua, hän ei tunne minua riittävän hyvin koska minussa ei ole mitään ikävöitävää olenhan ällöttävän pullukka ruma tylsä.. Ajattelen kauhulla sitä hetkeä, kun (jos) joskus tulee eteen intiimimpään suuntaan kääntynyt tilanne. Olen niin epävarma kehostani, kaikki ylimääräinen etoo minua niin suuresti etten usko pystyväni rentoutumaan kenenkään läsnäollessa saatika tuntemaan oloani luonnolliseksi jos joku koskee minuun. Kun kosken poskiani, mahaani, reisiäni, käsivarsiani tunnen vain ylimääräistä läskiä.

Ehkä todellakin tulen pyörimään tässä samassa karusellissa koko lopun ikääni.

Ihmeitä

Ensimmäistä kertaa huomattavan pitkiin aikoihin voin todeta, että on ihan hyvä olla. Elämä on edelleenkin tylsää - töitä, juoksentelua, tv:n ja läppärin näytön tuijotusta -, mutta kokemuksen tuomalla varmuudella voin todeta seuraavan. Nimittäin sen, että tylsyyskin on nautittavaa, jos vain ravintopuoli pysyy lapasessa. Tai no, rehellisyyden nimissä: jos voin jollain tasolla tuntea olevani kontrollissa syömisteni suhteen. Kulunut viikko on todellakin kulunut edellisiä uskomattoman paljon paremmin. Syynä moiseen lienevät iltavuorot; aamupala, lenkki, jotain pientä ennen töihin lähtemistä, töissä jotain pientä ja illalla jotain pientä. Ei iltapäiväahmintoja, ei järjettömiä aamuahmintoja koska on suunnattava juoksemaan ja se ei onnistu turvotuksen kanssa.

Turvotuksen katoamisen huomaaminen on varsin huojentava tunne. Tässä maatessani sängyllä selälläni minulle ei virnistelekään jumppapallon kokoinen vatsakumpu. Toki en edelleenkään voi kuljettaa kättäni pitkin alenevaa uomaa, mutta mutta.. Ei se ainakaan ole sokerirasvamössöturpeessa. Myönnettäköön, että täysin herkuton en ole ollut (voinko koskaan tulla olemaankaan, en todellakaan); eilen autokoulun kakkosvaiheen suorittamisen jälkeen kävin kaupungilla karkkikaupassa ja sieltä lähti mukaan pussillinen jogurttibanaaneja ja jonkin sortin suklaita ja sain tuhottua koko pussin ajellessani takaisin kotiin. Kyseessä ei kuitenkaan ollut hävyttömän suuri pussi - hintaa koko komeudella ei ollut kuin parisen euroa -, ja sain skarpattua sen verran että söin kotona kunnon ruoan, vedin illalla pitkän juoksulenkin ja suht terveellisen iltapalan. Karkkipussi ei siis johtanut ahmimisputkeen, mikä olisi ollut edessä vielä jokin aika sitten. Toki nautiskelin tapani mukaan tänä iltanakin hieman mässyä, mutta pääpointti on se, että en tunne menettäneeni kontrollia. Ei keksiäpullaasuklaatajäätelöämitävaan, vaan ennalta harkittua ja hallittavissa olevaa syömistä.

Kuinkahan kauan tätä jatkuu, milloin petän itseni ja palaan takaisin itseinhon ja -ruoskinnan tutun turvalliseen huomaan. Toivottavasti en pitkiin pitkiin pitkiin aikoihin. Ei ole aikoihin ollut näin optimistinen olo. En kuitenkaan aio antaa sen hämätä.