Hekumallisen mielihyväfanfaarien jälkeinen paluu maanpinnalle sattuu. Naurettavaa on, että samalla vihaan ja nautin itseinhosta. Sen syövereihin on helppo antaa itsensä vajota, sen hirveyden ymmärtää vasta silloin kun ei ole sen talutusnuorassa. Otsikkoon viitaten oma kaatumislaskurini ei ole vielä lähelläkään tuhatta. Jos nyt oikein runollisesti tahdotaan alkaa puhua niin voisin sanoa kokeilleeni siipiä muutama päivä sitten, mutta tuulenpuuska katkaisi siipeni ja nyt räpiköin maanpinnan tasolla.
Minulle on sanottu, etten voi kieriä koko loppuelämääni tässä samassa paskassa. Voinpas, uhmakas ääni sisälläni kuiskii. Voin soutaa ja huovata aivan niin kauan kuin haluan, voin velloa 'joskuspystyinkatsomaanitseänipeilistäjaolemaanlähestyytyväinen' -tunnetilassa, voin vetää sokeri- ja rasvakännejä ja kuvainnollisesti ruoskia ja piestä itseäni niiden jälkeen. Katkeransuloisesti ja hyvinkin tilanteeseen sopivasti soittimesta kuuluu juuri nyt I must be crazy to beat me, samasta kauniista laulusta tuo kuin otsikkokin.
En tahdo elää tässä paskassa lopun ikääni. En tahdo, mutta minulla ei yksinkertaisesti ole avaimia niihin lukkoihin, joiden takana se normaali elämä lymyilee. Tunnen kuitenkin olevani liian normaali hakeakseni ulkopuolista apua. Ajatuskin naurattaa - minäkö, voi hyvä sylvi sentään, eihän minulla nyt mitään oikeita ongelmia voi olla kehittelen kaikki päässäni se on vaan jotain ohimenevää vaihetta kunhan vain saisin itsestäni otteen niin kyllä minusta ihan normi tulisi. Olen vain itsesäälissä kierivä, teinihömpötykseen jumiin juuttunut tyhmä tyttö. Juuri tuon takia häpeän itseäni suunnattomasti. Häpeän omaa kehoani, ja sen seurauksena häpeän kaikkea itsessäni.
Olisi ihanaa, jos joku välittäisi. Tarkoitan romanttisessa mielessä; perhe ja ystävät (ne pari) minulta löytyy, mutta sivuhuomautuksena voi sanoa ettei meidän perheessä koskaan mitenkään järjettömän aktiivisia olla oltu tunteita näyttämään. Minulle ei ole koskaan kenenkään toimesta sanottu 'minä rakastan sinua' (minkä kuultuaan eräs ulkomaalainen ystäväni oli aivan haavi auki). Niin, ajatuksen tasolla unelmoin poikaystävästä - eihyväluoja miten teiniltä tuon sanan kirjoittaminen tuntui. Periaatteessa jotain on meneillään, ongelma on vain siinä että tämä toinen osapuoli on sananmukaisesti toisella puolella maapalloa. Ongelma on myöskin siinä, että aina kun kuulen toisen ikävöivän, menen ihan lukkoon (huonolla tavalla). Pääni alkaa syöttää itsekriittisyyttä; kuinka hän voisi ikävöidä minua, hän ei tunne minua riittävän hyvin koska minussa ei ole mitään ikävöitävää olenhan ällöttävän pullukka ruma tylsä.. Ajattelen kauhulla sitä hetkeä, kun (jos) joskus tulee eteen intiimimpään suuntaan kääntynyt tilanne. Olen niin epävarma kehostani, kaikki ylimääräinen etoo minua niin suuresti etten usko pystyväni rentoutumaan kenenkään läsnäollessa saatika tuntemaan oloani luonnolliseksi jos joku koskee minuun. Kun kosken poskiani, mahaani, reisiäni, käsivarsiani tunnen vain ylimääräistä läskiä.
Ehkä todellakin tulen pyörimään tässä samassa karusellissa koko lopun ikääni.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment