Feeling blue.

Miksi elän tunteiden vuoristoradassa, miksi aallonpohjat ovat samanaikaisesti niin puuduttavia ja nautittavia. Miksei voi löytää sitä etovan kultaista keskitietä tunteiden ristiaallokossa, emotionaalisessa viidakossa. Miksi alakuloisuus ottaa vallan aika ajoin, miksi ihmismielen täytyy vajota itsesääliin. Miksi tuntuu, että näinä hetkinä kaikki, mitä minulla ei ole tekee olemassaolonsa tiedetyksi huutamalla häijysti korviini. Ja kaikki, mitä minulla on, tuntuu olevan riittämätöntä.

Tiedän, että parannus tämänhetkiseen tunnetilaani olisi järjettömän pitkä juoksulenkki. Olen kuitenkin fyysisesti (ja henkisestikin) liian väsynyt - kävin jo aamulla juoksemassa, pyöräilin työmatkat ja olin liikkeessä koko työvuoroni. Järjen hiven aivoissani sanoo, että tekisin juoksemalla tänä iltana rasitusvammaisille polvelleni ja pohkeilleni enemmän hallaa kuin hyvää. Huomenna on onneksi vapaapäivä, ja pääsen vetämään kunnon lenkin. Jostain syystä aamulla en koe saavani itsestä irti lainkaan mitään, ainakaan mitä tulee urheilulliseen suorittamiseen. Juoksu ei kulje, vajaan viiden kilometrin lenkkinikin tuntuu usein tervanjuonnilta. Mutta iltaisin, voi kun vaan pääsee iltaisin juoksemaan. Lieneekö nautinto peräisin siitä tiedosta, että muutaman tunnin päässä ei odota työt, mene ja tiedä. Tai sitten kroppani vain ei ole herännyt puoleen päivään mennessä sille asteelle, mitä fyysinen rasitus edellyttää.

Tämä päivä on syömisten osalta mennyt jokseenkin kelvosti, viime päivien osalta ei voi sanoa aivan samaa. Ei nyt mitään järjetöntä mättöä, mutta tunne kontrollin ajoittaisesta pettämisestä on saanut mielialankin vajoamaan tämänhetkiselle tasolle. Aamusella jogurttimurosekoituksen lisänä meni neljä keksiä, lounaaksi kaksi Real-palaa ja korppua tuorejuustolla sekä hieman juustoa ja kaksi keksiä, iltaruoaksi 200g lihaperunasoselaatikkoa ja hieman pullaa, jälkiruoaksi Fazerin vadelmajogurttisuklaapatukka (ihan to-die-for, harmittaa että ikinä menin edes maistelemaan moista pahuutta). Kuulostaa takuulla järjettömälle ahminnalle joidenkin oikeasti kohtuusyömäreiden korviin, mutta.. ... miksi yritän vakuutella tai selitellä syömiäni ruokamääriä kenellekään? Koska (äsh, pää syöttää vaan ultimately ja deep down - suomalaiset vastikkeet hukassa) häpeän itseäni. Tai ei, en häpeä itseäni, häpeän nykyistä ulkomuotoani. Tahdon olla kymmenen kiloa kevyempi ja sirompi.