Väärä hälytys, Niagaran putoukset pysyivätkin hiljaisina. Luojan kiitos. Sairas pääni iloitsee.
Viimeinen viikko-pari on muutenkin mennyt aivan mieltänostattavan angstittomasti. Surullista kyllä, angstittoman ja syömisten-suhteen-onnistuneen välille voi minun elämässäni piirtää kauniin yhtäläisyysmerkin, joten tuolla logiikalla voin iloisesti ilmoittaa olleeni sortumatta ahmintaan ja mättöön. On aivan huikaisevan ihana tunne, kun hiilaripöhö laskee ja maha ei ole jalkapallon kokoinen. Nälkä on myös huikaisevan ihana tunne. Kontrolli on sanoinkuvailemattoman ihana tunne. Vaa'alle en ole astunut sitten hmmm, varmaan maaliskuun. Siihen leikkiin en sorru ennen kuin lukemat tulevat olemaan jokseenkin hyväksyttäviä, mihin saattaa kulua muutama kuukausi tai vuosikymmen.
Muutenkin elämässä kerrankin tapahtuu jotain - työt loppui, koirat hauskuuttavat minua olemassaoloaan vielä muutaman päivän (eli liikuntapuolesta ei pysty luistamaan, mitä en kyllä normioloissakaan tekisi), ensi viikonloppuna luvassa iltama ystävien kanssa ennen viikon päästä perjantaina tapahtuvaa lähtöä takaisin Suureen Maailmaan. Pelkään, panikoin, mietin liikaa - olen siis nainen, mutta samalla olen pikkuriikkisen verran innoissani. Kaikkea kivaa on elämässä edessä, kunhan vaan jatkaisin tällä samalla linjalla enkä sössisi kaikkea menettemällä kontrollin ruoan kanssa.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment