Syy tämänkertaiselle kirjoittelulle on se, että tämän tunteen, tämän päivän tahdon ikuistaa bittiavaruuteen vain ja ainoastaan voidakseni palata ajassa taaksepäin silloin kun mielentilani sitä kaipaa. Ehdottoman ihana iltapäivä, en voi tuntea itseäni kenenkään kanssa yhtä vapautuneeksi ja rennoksi kuin parhaan ystäväni ja hänen perheensä. Toisen ekaluokkalainen pikkuveli on 'miun poikaystävä', se katsoo pitkäripsisillä silmillään ja nauraa ja virnuilee ja istuksii sylissäni ja makaa päälläni ja tuijottaa kasvojani ja löytää minut vuosikymmenen vanhoista valokuvista ja nauraa vaan. Pelaamme ulkona sulkapalloa ainakin kaksi tuntia, vitsailemme, leikittelemme, teemme väliaikajumppaa, nauramme katketaksemme. Aurinko paistaa ja elämä ei voisi hymyillä enempää. Kohta on aika lopettaa, puistelemme pyykit ja lähdemme käyttämään koiraa tarvelenkillä. Olen niin aivan täydellisen samalla sivulla ystäväni kanssa, ei tarvitse miettiä sanojaan, toinen tietää ajatuksetkin. Miksei elämä voisi aina olla näin helppoa ja mutkatonta? Siksi, ettei näitä hetkiä silloin osaisi pitää niille kuuluvassa arvossa.
Huomenna saan veljeni koirat hoitoon viikoksi. Viikon verran iloisia hännänheilutuksia, hyvätahtoisia murinoita, hassu koiranvartalo vieressä sohvalla. Kuolavanat lattialla, haukut epäilyttävien äänten perään. Juoksulenkit, pallonheittelyt, koiran uskomaton ja loppumaton energia. Aitous, suojeluvaisto, välittömyys.
Kahden viikon päästä palaaminen takaisin yliopistoelämään, tosin sitä ennen viikon spesiaaliaika, jolloin saan tuttavuuden maapallon toiselta puolelta luokseni. Muutama päivä Lontoossa, yksi Cambridgessa, kovemman tason jalkapallopeli, Coldplayn konsertti, Highlands-kiertoajelu. Tänä hetkenä voin unohtaa kaikki paineet ja ennakkoahdistukset, joista viime aikoina olen tuota reissua silmälläpitäen kärsinyt, ja vain iloita tulevasta.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment