nervoussssss

Pelottaa jännittää kauhistuttaa innostuttaa hymyilyttää tärisyttää. Tunnetilojen kirjo on tällä hetkellä niin universumin kokoinen, etten usko koskaan olleeni näin tunteiden ristiaallokon armoilla. Lähtö takaisin opiskelumaahan on luvassa ylihuomenna - kotiin jää perhe, ystävät, tutut kaavat ja helpon yksinkertainen elämä. Edessä on puolentoista viikon tapahtumailoittelu, kun viime kevään Aasia-vierailun tuttavuus matkustaa ihmettelemään Euroopan menoa. Suurin epävarmuus onkin juuri tulevien parin viikon sosiaalisessa puolessa; sosiaalinen itsetuntoni heittää voltteja pääni sisällä. Entä jos pilaan kaiken, entä jos sen toisen matka epäonnistuu vain siitä syystä, että parka on tietämättään valinnut seurakseen minun kaltaisen epäsosiaalisen puhumattoman angstisen lihavan neitokaisen.

Samaan aikaan tahtoisin nuijia edellisenkaltaiset ajatukset maanrakoon ja rynnistää spontaanisti, yhtään sen enempiä miettimättä tulevaan viikonloppuun, ottaa vastaan ilolla kaiken tapahtuvan. Kieroutunut mieleni vain ei suostu siihen, ei ainakaan täysipainoisesti. En voi olla miettimättä omaa feilauspotentiaaliani, omaa ällöttävyyttäni. Ehkä olen vaan ihan pirun itsekäs.

Se hetki, jona nään taivakkivieraani, tulee määrittämään tulevien päivien kohtalon. Jos kaikki on niin kuin keväällä, tulee hänen poislähtemisensä tekemään kipeää.

Äsh, pää on niin sekaisin etten tunnista ajatuksiani omikseni.

Huomenna pitäisi vielä vierailla mummien luona, pakkailla vihonviimeiset tavarat (papukaijamerkki minulle siitä, etten kerrankin jättänyt matkalaukkurumbaani viimeisen illan harmiksi), tirauttaa muutama kyynel kohdatessamme parhaan ystäväni kanssa viimeistä kertaa kuukausiin, katsoa kun äiti nieleksii omia kyyneleitään pitkin päivää, mitä vielä..

Hui kamala minua pelottaa. Hyvällä tavalla. Ehkä.

Pelottaa tuleva syömistenkin kannalta - entä jos vajoan samaan 'keksipaketti ja suklaalevy illassa'-kaavaan, entä jos en saa pidettyä kiinni tästä viimeisen kuukauden aikana tapahtuneesta muutoksesta, jonka myötä angstaamiseni on vähentynyt asiaa yhtään kaunistelematta 90%? Elämä ilman hiilaripöhöä, syöminen silloin kun maha oikeasti kurnii, oikean ruoan syömien - nuo kaikki ovat niin paljon arvokkaampia kuin mättö ahminta itseruoskinta angstaus. Tahdon sanoa itselleni: pidä tästä kiinni, pidä kiinni niin lujasti kuin vaan ikinä kykenet.

katse harhailee, kai yhteen pisteeseen nauliutuu

On hassua, kuinka menneisyys värjäytyy mielensopukoissa kauniiksi ihanaksi ihailtavaksi. Palaan päivittäin vuosien taa, muistan ainoastaan pumpulimaisen ihanan kontrollintunteen, muistan kuinka vaa'an lukemat pienenivät hitaasti mutta varmasti, muistan kuinka lauantai-iltaisin makasin saunan lauteella, katselin ulos ikkunasta pimenevään iltaan ja valkoisiin lumikinoksiin ja kuljetin kättäni vatsallani, kuuntelin kun se murisi ja oli aivan tyhjä. Muistan kuinka mietin, ettei se voi jatkua ikuisuuksiin ja että minun tulisi elää laihuuden euforiassa niin kauan kuin pystyisin kituuttamaan silloisella elämäntyylilläni. Tahdon takaisin noihin aikoihin, tai pikemminkin tahdon takaisin itselleni sen tunteen, kun vanhat vaatteet muuttuvat löysiksi ja oma keho tuntuu kaunistuvan hiljalleen.

Viimeisten viikkojen aikana olen saanut tuntea pienen maistiaisen noista vuosien takaisista ajoista, olen huomannut käyttäytymisessäni ja mielessäni muutoksia vanhojen tapojen suuntaan. Siltikään se ei tunnu samalta, olen vain yksinkertaisesti liikaa.

Tämä päivä meni suklaakulutuksen ylilyönniksi, mutta en ole moisen takia ylettömän angstinen. En ole mättänyt sitä suuhuni ahmimispuuskassa, mikä on jo riemuvoitto sinänsä. Maha kurnii ja pidän siitä.

Yleensä en voisi kuvitellakaan kuuntelevani Irinan musiikkia, mutta Et huomaa on poikkeuksellisen kaunis.