Ihan ookoo.

Otsikkona päiväni tiivistettynä. Olen nähnyt ihmisiä, saanut hieman edistyttyä opiskelujen kanssa, soittanut kotiin, pitänyt itseni jokseenkin kurissa syömisten kanssa. Toki tiedän, että 'uuden elämän' aloitukseen kuuluu hyvinkin oleellisesti se, että ensimmäiset päivät kuluvat hyvin usein helpohkosti - muutaman päivän kuluttua motivaatio on hukassa ja käsi hyvin helposti kielletyssä. Mutta ehkä, ehkä tämä on se hetki. Ehken enää joudu tuon vihollisruoan kynsiin. Tai ehkä viikon päästä nauran tälle tekstille, kuinka saatoinkaan olla niin naiivi - uskoa että mikään koskaan muuttuisi.

En tule koskaan elämään täysin makeatonta elämää, tai kärvistelemään päiviä läpi muutamalla haarukallisella ruokaa. Toisin sanoen on turha kuvitella, että nämä varavarastoni tulisivat haihtumaan savuna ilmaan valon nopeudella. Totta puhuakseni en ole koskaan elänyt minimaalisilla kalorimäärillä; en edes pari-kolme vuotta sitten. Lauantai-ilta on aina meinannut minulle suklaata, ja niin se tulee tästedeskin olemaan. En usko koskaan olleeni anorektikko, en koskaan ole ollut bulimikko. Jotain häikkää minun ja ruoan välisessä suhteessa kuitenkin on, sitä ei käy kieltäminen. Ehkä tämän blogin avulla saan ajatuksia hieman selkiytettyä; viimeiset puolitoista vuotta ovat kuluneet enemmän tai vähemmän päänsisäisen taistelun torjumisessa tai sitä provosoidessa.

Syömiset & liikunnat:
* jogurtti, banaani, omena
* omena, pieni latte
* juustopastaa, kolme varrasruutua kevytlevitteellä, kirsikkaluumutomaatteja ja kurkkua, omena
* riisivanukas, viisi myslipatukkaa
- cross-trainer 60+5 minuuttia + hyötykävelyä viitisen kilometriä

Kuvotus.

Kuvotan itseäni. Ällötän itseäni. Tunnen kuinka kaikki ne turhat, ylimääräiset kalorit, joita tänäänkin upotin itseeni vellovat itsessäni, jäävät kehooni, saavat sen paisumaan. Vaa'alle en ole uskaltanut vajaaseen viikkoon astua; olen surkimus pelkuri siinäkin suhteessa. Perinteiseen tapaan mieleni pohjukoilla lymyää ajatus huomisen paremmuudesta; kuinka huomenna en sortuisi illalla tämänpäiväisen kaltaiseen ylensyöntiin, kuinka huomenna eläisin kuin se tyttö joka tahtoisin olla. Tyttö, joka ei iltaisin tyhjennä kaappeja siinä uskossa että hedelmillä eletty päivä voidaan kuitata illan ahmimisella. Tyttö, jolle ruoka ei näyttele kohtuuttoman suurta roolia. Tyttö, jolle syöminen on luonnollinen osa elämää. Tyttö, joka pitää itsensä kontrollissa. Niin, ehkä huomenna on parempi päivä, kaiken uuden alku. Toisaalta, olen aloittanut elämäni alusta viimeisten viikkojen aikana lukemattomia kertoja - joka kerta uskoen juuri sen kerran olevan se lopullisen muutoksen tuottava. Kokeillaanhan seuraavaa taktiikkaa; kirjaan syömiseni ylös tänne, paikkaan, jossa ne eivät ole ainoastaan minun oman pääni sisällä vaan myös muiden ihmisten silmien edessä. Ehkä se estäisi minua astumasta iltasyömisen ansaan, ehkä siten en olisi kotiutuessani se tyttö, joka 'on pulskistunut'.

Olen miettinyt, olisiko liikunnan vähentäminen ratkaisu. Liikunta on minulle huumetta, en voi elää päivääkään hikoilematta ja rääkkäämättä itseäni. Endorfiinihumala, juoksijan 'high' - kuinka voisin luopua niistä? Mutta ehkä päivän eläminen hedelmien voimalla yhdistettynä melko raskaaseen fyysiseen rasitukseen on syy siihen, miksen illalla voi olla tyytymättä ainoastaan iltaruokaan ja pieneen iltapalaan. Mutta niin, en voi kuvitella eläväni ilman jokapäiväistä hikoilua, en voi syödä päivän aikana muuta kuin hedelmiä ja korkeintaan kahvia. Koska kieroutunut mieleni kuiskii korviini, että päivällä syöty ruoka on liikaa; jos en syö päivällä niin voin muka hyvällä omallatunnolla hemmotella itseäni illalla pienesti. Ongelma on siinä, että tuo hemmottelu on kaikkea muuta kuin pientä. Ongelma on siinä, että vaikka ulospäin vaikutan kypsältä, sisältä olen raaka. Ongelma on siinä, että mieleni on edelleen jollain tavalla samalla tasolla kuin se oli kaksi vuotta sitten - ja viisitoista kiloa sitten. Vaikka ulospäin olen tervehtynyt, pääni on edelleen sekaisin. Ongelma on siinä, että tallon tällä toiminnalla itsetuntoani aina himpun verran alaspäin. Ongelma on siinä, että en pidä siitä, mitä peilissä näen. Ehkä jonain päivänä taas.