Some things do change.

Väärä hälytys, Niagaran putoukset pysyivätkin hiljaisina. Luojan kiitos. Sairas pääni iloitsee.

Viimeinen viikko-pari on muutenkin mennyt aivan mieltänostattavan angstittomasti. Surullista kyllä, angstittoman ja syömisten-suhteen-onnistuneen välille voi minun elämässäni piirtää kauniin yhtäläisyysmerkin, joten tuolla logiikalla voin iloisesti ilmoittaa olleeni sortumatta ahmintaan ja mättöön. On aivan huikaisevan ihana tunne, kun hiilaripöhö laskee ja maha ei ole jalkapallon kokoinen. Nälkä on myös huikaisevan ihana tunne. Kontrolli on sanoinkuvailemattoman ihana tunne. Vaa'alle en ole astunut sitten hmmm, varmaan maaliskuun. Siihen leikkiin en sorru ennen kuin lukemat tulevat olemaan jokseenkin hyväksyttäviä, mihin saattaa kulua muutama kuukausi tai vuosikymmen.

Muutenkin elämässä kerrankin tapahtuu jotain - työt loppui, koirat hauskuuttavat minua olemassaoloaan vielä muutaman päivän (eli liikuntapuolesta ei pysty luistamaan, mitä en kyllä normioloissakaan tekisi), ensi viikonloppuna luvassa iltama ystävien kanssa ennen viikon päästä perjantaina tapahtuvaa lähtöä takaisin Suureen Maailmaan. Pelkään, panikoin, mietin liikaa - olen siis nainen, mutta samalla olen pikkuriikkisen verran innoissani. Kaikkea kivaa on elämässä edessä, kunhan vaan jatkaisin tällä samalla linjalla enkä sössisi kaikkea menettemällä kontrollin ruoan kanssa.

Liikaa ja likaista.

Menkkani alkoivat toista kertaa tänä kesänä. Itsestään, mitään sen kummempia ilmoittelematta. Tiedän, tällaistahan elämän kuuluukin olla, mutta silti en ole tottunut näkemään punaista väriä alushousuissani, vaihtamaan siteitä, olemaan normaali nainen. Sanokoot muut mitä vaan, kuukautisten mukana aivoissani jäytää ääni olet läski paska katso nyt kehosi erittää verta - tiedän, että näin sen tuleekin olla ja että kuukautisettomuus on terveydelle haitallista plaaplaaplaa, mutta jollain sairaalla tasolla juuri tuon naistenvaivan puuttuminen osoitti, ettei kaikki minussa ole kohdallaan. Minussa oli vielä syömishäiriön ripe. Edellisen lauseen näkeminen kirjoitettuna saa minut puolittain nauramaan omalle tyhmyydelleni, mutta minkäs sitä ajatuskulullesi teet.

Kuukautisveri saa oloni tuntemaan likaiseksi, liian aikuiseksi, liian peruuttamattoman runsaaksi reheväksi kuvottavaksi etovaksi. Kuinka joskus syvällä sairaan mieleni perukoilla nautinkaan siitä, että pystyin pitämään kehoni hallinnassa, kuinka sen hormonitasapaino oli niin sekaisin, että kuukautiseni vain ottivat parin-kolmen vuoden aikalisän. Kuinka hormonihoidotkaan eivät auttaneet.

Illan vessakäynnin yhteydessä paljastunutta yllätystä lukuun ottamatta kulunut päivä oli varsin mukiinmenevä. ..meinaten paljoa liikuntaa ja mitä luultavimmin miinuskaloreita. Tällä hetkellä nälkä jäytää sisuksiani, mutta aion nukkua sen pois. Muistan hyvin, kuinka tunsin näin lukemattomina öinä vuosia sitten.

Tämä päivä, tämä hetki.

Syy tämänkertaiselle kirjoittelulle on se, että tämän tunteen, tämän päivän tahdon ikuistaa bittiavaruuteen vain ja ainoastaan voidakseni palata ajassa taaksepäin silloin kun mielentilani sitä kaipaa. Ehdottoman ihana iltapäivä, en voi tuntea itseäni kenenkään kanssa yhtä vapautuneeksi ja rennoksi kuin parhaan ystäväni ja hänen perheensä. Toisen ekaluokkalainen pikkuveli on 'miun poikaystävä', se katsoo pitkäripsisillä silmillään ja nauraa ja virnuilee ja istuksii sylissäni ja makaa päälläni ja tuijottaa kasvojani ja löytää minut vuosikymmenen vanhoista valokuvista ja nauraa vaan. Pelaamme ulkona sulkapalloa ainakin kaksi tuntia, vitsailemme, leikittelemme, teemme väliaikajumppaa, nauramme katketaksemme. Aurinko paistaa ja elämä ei voisi hymyillä enempää. Kohta on aika lopettaa, puistelemme pyykit ja lähdemme käyttämään koiraa tarvelenkillä. Olen niin aivan täydellisen samalla sivulla ystäväni kanssa, ei tarvitse miettiä sanojaan, toinen tietää ajatuksetkin. Miksei elämä voisi aina olla näin helppoa ja mutkatonta? Siksi, ettei näitä hetkiä silloin osaisi pitää niille kuuluvassa arvossa.

Huomenna saan veljeni koirat hoitoon viikoksi. Viikon verran iloisia hännänheilutuksia, hyvätahtoisia murinoita, hassu koiranvartalo vieressä sohvalla. Kuolavanat lattialla, haukut epäilyttävien äänten perään. Juoksulenkit, pallonheittelyt, koiran uskomaton ja loppumaton energia. Aitous, suojeluvaisto, välittömyys.

Kahden viikon päästä palaaminen takaisin yliopistoelämään, tosin sitä ennen viikon spesiaaliaika, jolloin saan tuttavuuden maapallon toiselta puolelta luokseni. Muutama päivä Lontoossa, yksi Cambridgessa, kovemman tason jalkapallopeli, Coldplayn konsertti, Highlands-kiertoajelu. Tänä hetkenä voin unohtaa kaikki paineet ja ennakkoahdistukset, joista viime aikoina olen tuota reissua silmälläpitäen kärsinyt, ja vain iloita tulevasta.

Monta Huomista peräkkäin!

Muutama päivä on sujunut varsin kivuttomasti, ja ilokseni voin todeta että järjellisen (ja uskaltaisiko jopa sanoa terveellisen!) ruokarytmin noudattaminen ei ole koitunut ylitsepääsemättömän suureksi esteeksi. Näinä hetkinä sitä miettii, mikä pääkopassa onkaan vinksallaan - se kuuluisa Kontrollissa Pysyvä Elämähän ei vaadi edes vuorenkokoisia ponnistuksia!

Tänään sain nauttia oikein miellyttävästä vapaapäivästä aina iltayhdeksään saakka (itkunsekainen puhelu ystävältäni sai pasmat jokseenkin heittämään kärrynpyörää); harrastin liikuntaa pariin otteeseen, urakoin oman puskani pihan viinimarjoista, sekä - kyllä, minä - kokkasin oikein maistuvan tulista wokkia. Sukuvelvoitteitakin tuli hoideltua ihan olan takaa, kun veli tuli pyörähtämään ja käytiin hänen kanssaan mummolassa. Tuosta ruoasta on ehdottomasti vielä syvemmin avauduttava: kanaa, vihannessekoitus, ananasta, chili- ja soijakastiketta sekä nuudeleita. Ei vaadi gourmet-taitoja, ei vie paljoa aikaa, eikä rasita rahavarastojakaan aivan ylettömästi - siinäpä siis puuron syrjäyttäjä ensi vuodelle! ..todennäköisesti tuo olisi myös ravitsemuksellisesti huomattavasti suositeltavampi vaihtoehto, eikä minun tarvitsisi hipsiä alakerran kioskille ostamaan keksejä ja suklaata pieneksi iltapalaksi kun iltaruokani oli niin minimalistinen kröhöm (sivuhuomautuksena todettakoon helpottuneesti että muutan kimpsuni ja kampsuni ensi vuodeksi paikkaan, jonka välittömässä läheisyydessä ei luojankiitos ole kioskeja).

Lieneeköhän perää sillä väitteellä, että aivot todella toimivat tehokkaammin, jos et kärsi sokeriyliannostuksesta? Taidan olla moisesta living proof tällä hetkellä. Olo on lähestulkoon übermensch. Tai ehkä oma osansa on myös sillä, että tunnen oloni huomattavan vapautuneeksi kun minua on kahdella vapaapäivällä siunattu. Harmi vain, että jälkimmäinen niistä lähenee juuri uhkaavasti loppuaan. Eilinenkin oli varsin mukava; aamusta pyrähdin kaupungissa kuluttamassa varojani muun muassa kahteen pariin urheiluliivejä (tein mahtavan löydön Lindexin urkkarintsikkaosastolta, testattu on!), muistitikkusanakirjaan sekä Sinuhe egyptiläisen saksannokseen. Iltapäivän kulutin venkslaamalla uutukaista kannettavaani, illalla rynnistin innosta hihkuen pitkälle juoksulenkille. Yhden käden sormet eivät riitä laskemaan mättömahdollisuusksia, jotka j-ä-t-i-n k-ä-y-t-t-ä-m-ä-t-t-ä!

Olen pessimistisen optimistinen ja toivon ja rukoilen tämän olon jatkuvan kauan hamaan tulevaisuuteen saakka. ..tosiasiahan on, että se jatkuu aivan niin kauan kuin maltan olla lankeamatta kiusaukseen ja päästää itseni irti pahasta, joka myös kontrollin häviämisenä tunnetaan.

Feeling blue.

Miksi elän tunteiden vuoristoradassa, miksi aallonpohjat ovat samanaikaisesti niin puuduttavia ja nautittavia. Miksei voi löytää sitä etovan kultaista keskitietä tunteiden ristiaallokossa, emotionaalisessa viidakossa. Miksi alakuloisuus ottaa vallan aika ajoin, miksi ihmismielen täytyy vajota itsesääliin. Miksi tuntuu, että näinä hetkinä kaikki, mitä minulla ei ole tekee olemassaolonsa tiedetyksi huutamalla häijysti korviini. Ja kaikki, mitä minulla on, tuntuu olevan riittämätöntä.

Tiedän, että parannus tämänhetkiseen tunnetilaani olisi järjettömän pitkä juoksulenkki. Olen kuitenkin fyysisesti (ja henkisestikin) liian väsynyt - kävin jo aamulla juoksemassa, pyöräilin työmatkat ja olin liikkeessä koko työvuoroni. Järjen hiven aivoissani sanoo, että tekisin juoksemalla tänä iltana rasitusvammaisille polvelleni ja pohkeilleni enemmän hallaa kuin hyvää. Huomenna on onneksi vapaapäivä, ja pääsen vetämään kunnon lenkin. Jostain syystä aamulla en koe saavani itsestä irti lainkaan mitään, ainakaan mitä tulee urheilulliseen suorittamiseen. Juoksu ei kulje, vajaan viiden kilometrin lenkkinikin tuntuu usein tervanjuonnilta. Mutta iltaisin, voi kun vaan pääsee iltaisin juoksemaan. Lieneekö nautinto peräisin siitä tiedosta, että muutaman tunnin päässä ei odota työt, mene ja tiedä. Tai sitten kroppani vain ei ole herännyt puoleen päivään mennessä sille asteelle, mitä fyysinen rasitus edellyttää.

Tämä päivä on syömisten osalta mennyt jokseenkin kelvosti, viime päivien osalta ei voi sanoa aivan samaa. Ei nyt mitään järjetöntä mättöä, mutta tunne kontrollin ajoittaisesta pettämisestä on saanut mielialankin vajoamaan tämänhetkiselle tasolle. Aamusella jogurttimurosekoituksen lisänä meni neljä keksiä, lounaaksi kaksi Real-palaa ja korppua tuorejuustolla sekä hieman juustoa ja kaksi keksiä, iltaruoaksi 200g lihaperunasoselaatikkoa ja hieman pullaa, jälkiruoaksi Fazerin vadelmajogurttisuklaapatukka (ihan to-die-for, harmittaa että ikinä menin edes maistelemaan moista pahuutta). Kuulostaa takuulla järjettömälle ahminnalle joidenkin oikeasti kohtuusyömäreiden korviin, mutta.. ... miksi yritän vakuutella tai selitellä syömiäni ruokamääriä kenellekään? Koska (äsh, pää syöttää vaan ultimately ja deep down - suomalaiset vastikkeet hukassa) häpeän itseäni. Tai ei, en häpeä itseäni, häpeän nykyistä ulkomuotoani. Tahdon olla kymmenen kiloa kevyempi ja sirompi.