Elävä muisto menneestä

Jotenkin on yhtäkkiä ihan hurjan seesteinen olo, vaikkei tämänpäiväinen käyttäytymiseni (syömis- sellainen lähinnä, ylläripylläri) sitä oikein oikeutakaan. Uskon tienneeni jo ennen kuin silmäni aukaisin että tästä nimenomaisesta lauantaista tulisi yksi lauantai lisää niiden muiden joukkoon, jolloin olen epäonnistunut. Kadottanut kontrollin, lappanut ruokaa nassuun niin kauan että se alkaa maistua paskalta, niin kauan ettei enää oikeastaan enää edes tee mieli, niin kauan kuin sitä riittää.

Sain paketin kotoa: Maraboun appelsiinikrokanttisuklaata ja Pirkan valkosuklaakeksejä (mukana oli myös ruisleipää, purkkaa ja Läkeroleja; jostain kumman syystä nuo kuitenkin odottavat vielä syöjäänsä - samaa ei voi sanoa ensinmainituista). Sama kaava toistui viime vuonna, täysin identtisenä. Olen onneni kukkuloilla saadessani Suomi-maistiaisia, mutta ilta päättyy katastrofiin. Mainittakoon vielä, että pidimme kämppisteni kanssa tänään lettuillallisen, joka piti sisällään Nutellaa, mansikka-mangohilloa sekä pursotettavaa kermavaahtoa. Arvailla saa, kenellä on tällä hetkellä porsas-olo. -.-

Pientä toivoa tilanteeseen tuo se, että tätä ei ole tapahtunut missään nimessä samassa mittakaavassa mitä viime vuonna; viikolla (lukuun ottamatta illan herkkuhetkiä, jotka nekin ovat pysyneet jollain tavalla järjellisissä mittasuhteissa) kykenen pysyttelemään strictissä aamiainen-lounas-illallinen-illanherkut-kaavassa. Tänään sen sijaan päivä alkoi aamiaisella (ja koska on lauantai niin keksithän ovat sallittuja), sen jälkeen antauduin pienille maistiaisille yllämainituista vihaan/rakastan-herkuista, iltapäivällä vähän lisää, illalliseksi lettuja, illalla sitten loput herkuista ja vähän päälle. En siis ole syönyt varsinaista lämmintä ruokaa, saatika mitään muutakaan substantialia. Lauantait vaan ovat hankalia.

Valehtelisin, jos sanoisin liikuntapuolen olevan täysin lapasessa. Urheilukännit ovat vain jotain, mistä en suostu luopumaan - olkoonkin, että pieni sivuseuraus saattaa olla illan heikko hetki, jolloin selittelen vielä paria keksiä tunnin juoksulla ja 800 poltetulla kalorilla. Se hetki, kun saavutat juoksijan highin; se tunne, kun jalat liikkuvat ja tuntuu ettei enää jaksa mutta silti jatkaa vaan; se tunne, se on sanoinkuvailemattoman tärkeä.

Ulkona tuulee niin että ikkunanpielet vinkuvat, huoneeni on pimeä lukuunottamatta näytön hohdetta ja pientä katuvalon heijastusta, kaiuttimissa soi Frayn Heartless. Miten voi olla näin hyvä olo niin epäonnistuneen päivän jälkeen?

Kannattiko?

Kannattiko pilata hyvä päivä, jokseenkin hyvin sujunut viikko. Kannattiko, oliko se sen arvoista. Kannattiko vajota siihen samaan paskaan jossa kierit kierimistäsi aiemmin, haluatko todella liata itsesi taas.

Kannatti, sillä nyt muistan, mitä siitä seuraa. Kannatti saada maha sekaisin liiallisesta suklaansyömisestä, kannatti mentaaliruoskia itseä, kannatti sukeltaa angstin syvimpään olemukseen. Kannatti, sillä huomenna on uusi päivä.

Hoi

Hiljaiseloa on viime aikoina piisannut; suurin syy moiseen piilee siina, ettei minulla viela ole nettia kaytettavissa kampilla. Elama on muuttunut roimasti - olen kirjoitellut pari merkintaa, jotka ovat tallessa koneellani ja luultavasti tulen ne paivana kauniina julkaisemaan - mutta summa summarum: paasin kokemaan kauan kaivattua ihmiskontaktia, ja nyt on kova ikava Taiwanin suuntaan. Helpotusta on tulossa puolen vuoden paasta, mikali luojat suovat; teemme yhteisen matkan Thaimaahan silloin kun minulla on kevatloma.

Muutenkin elama hymyilee - uskon, etta tuolla suhdepuolella on ollut suurin vaikutus koko olotilani muuttumiseen -, Edinburgh on entisensa, asuntoni kamppiksineen on aivan unelma. Ruoka- ja liikuntapuolellekin kuuluu pelottavan ja epailyttavan hyvaa; bingea en oikein paase harrastamaan (tosin pakko myontaa etta vanhat tavat ovat viimeisen kuukauden aikana nostaneet paataan muutaman kerran, mutta ei seitseman kertaa viikossa mita tapahtui viela parisen kuukautta sitten), syomme kolmistaan illallisen paivittain. Olen niin onnellinen tapahtuneesta muutoksesta, en missaan nimessa tahdo palata takaisin vuodentakaiseen lahestulkoon 24/7 itseinhoon.

Terveempien elamantapojen seurauksena kehoni on pienentynyt. Saan siita hurjan suurta kiellettya mielihyvaa, ja aion jatkaa samalla linjalla. Ehka siis petan itseani sanomalla olevani talla hetkella onneni kukkuloilla, ehka syvalla sisimmassani olen taapertamassa muutaman vuoden takaiseen oravanpyoraan. Tiedan kuitenkin, ettei niin ole. Tahdon uskoa, ettei niin ole. Luulen, ettei niin ole. Pidan elamastani nain, toki tahtoisin olla viisi-kymmenen kiloa hoikempi, ja ehka olen ottanut muutamia askeleita siihen suuntaan, mutta mita pahaa siina on jos mentaalipuolella olen onnellinen?