mikä meni vikaan?

Itsesyytöksen ja -tutkiskelun paikka. Mättö takana, paha mieli. Mikä siinä on, että viime aikoina olen ollut pelottavan lähellä upota siihen samaan suohon, jossa ryvin aiemmin. Totta puhuen taidan jo puoliksi olla siellä - päivä hyvin, päivä huonosti -kaava puhuu puolestaan. Asiat elämässä eivät tällä hetkellä ole kovinkaan tasapainossa; ns. peruspilarit ovat yhä lujasti pystyssä (eli perheellä ja niillä tärkeimmillä läheisillä kaikki jees), mutta muilla osa-aluieilla mättää. Tuntuu, että koko ajan on miljoona rautaa tulessa, sata hoidettavaa asiaa, pitää olla siellä täällä ja tuolla ja sille ei näy loppua. Kämppä- ja kaveriongelmat saavat minut raapimaan päätäni kun en tiedä, miten oikein tulisi toimia. Lisätään tuohon vielä unettomuusongelmat, tai no nukahtamisongelmat, ja resepti tunnesyömiselle on valmis. Mätä itsesi täyteen, niin kaikki tuntuu tuplasti paskemmalta.

Viime viikonloppu oli sen verran kamala, etten tahdo missään nimessä uusintoa. Tällä hetkellä olen sellaisessa suklaa&keksi-nalkissa, ettei pahemmasta väliä. Lupaan pyhästi olla huomenna sortumatta ostamaan mitään edelliseen kategoriaan kuuluvaa, en tahdo uusintoa tästäkään olosta. On uupunut olo. Voi kun seuraavat kaksi viikkoa kuluisivat nopeasti.

heräsin

On se vaan hassua, miten sykleittäin elämä kulkee. Ja, edellisestä jatkaen, miten syklien kiertokulku riippuu hyvin pitkälti syömäni ruoan määrästä, laadusta ja siitä, miten tunnen hallinneeni itseäni syömishetkellä. Harmittaa, turhauttaa. Miksi tallaan tätä samaa polkua eestaas yhä uudestaan ja uudestaan, miksi olen kyllästynyt siihen, mutta samanaikaisesti kykenemätön tekemään mitään radikaalia siitä poistumiseksi? Ehkä loppujen lopuksi koen jotenkin kieroutuneella tavalla hallitsevani itseäni: angstikauden jälkeen tulee jälleen parempi kausi jolloin tunnen lähestulkoon leijuvani, olevani voittamaton, elämä on ihanaa. Sen jälkeen onkin aika palata maanpinnalle - mielellään vähän sen alapuolelle, pohjamutiin; kaikki tämä vain sen vuoksi, että voisi taas ponnistaa ylemmäs, kun on riittävästi siellä paskassa rypenyt. Kehostani puuttuu kuukautissykli joten miksipä sitä ei jollain toisella syklillä korvaisi.

Tänään oli hyvä päivä. Vihdoin, vajaan viikon angstauksen jälkeen. Sosiaalisuus auttaa, niin uskomattomalta kuin se siellä alamaissa tuntuukin. Ulos meneminen auttaa. Iltojen viettäminen muualla kuin omassa huoneessa ja pöytälaatikon läheisyydessä auttaa. Kyllä tämä tästä taas. Mainitaan nyt vielä, että hiilihydraattipöhöstä eroon pääseminen on erittäin miellyttävää.

turpeessa

Joopa joo, julkinen ruoka- ja liikuntapäiväkirja my ass. Ihan vaan sen takia, että toistaisin itseäni ja tulisin taas pettymään, lupaan aloittaa sen huomenna. Tämä päivä ei ole mennyt piloille siinä määrin, missä viime viikonloppu oli oikeata mässäysiloittelua; lankesin kuitenkin normaaliin ansaani, jolla yritän paikata tilannetta, päättyen lopulta pahentamaan sitä. Kyseessä on siis se ilmiö, kun skippaa lounaan ja löytää itsensä illalla ahtamasta kaikkea ylimääräistä napaan. Tänään se oli pääsiäissuklaata ja lakritsia - päivän syömiset olivatkin ihailtavasti minimaaliset, joten miksipä ei ottaa hieman enempi illalla.

En ole edes ahtanut itseäni täyteen tänään, mutta viime päivinä hankittu turvotus ajaa mieltä matalaksi. Elättelen toiveita siitä, miten tulevaisuudessa tulen hallitsemaan iltasyömiseni; niin hölmöltä kuin se tuntuukin, tiedän missä minun tulisi parantaa, mutten vain pysty onnistumaan sillä saralla. Mietin, että huomenna ostan riisifrutti-vastaavia sanotaan-nyt-vaikka hilloriisejä, ja korvaan tästä lähtien yhdellä semmoisella illan suklaamässyn. Viikonloppuna (lauantaina) saa sitten syödä suklaata; perjantaina saa ostaa keksejä. Katsotaan vaan, niin nämäkin säännöt tulen rikkomaan jo tämän viikon aikana.

Angsti valtaa mieltä sillä nopeudella, että taidan siirtyä televisiosarjojen feikkitodellisuuteen.

hoi

Viimeisimmästä on kulunut tovi jos toinenkin. Jotkin asiat ovat muuttuneet, toiset eivät - hyvin arvattavissa on ne muuttumattomat, ottaen huomioon mistä nyt ylipäätään tähän blogiin tuntojani olen aiemmin purkanut. On the whole syömiset ovat nykyelämässäni paljon paremmin lapasessa kuin sanotaan-nyt-vaikka nelisen kuukautta sitten, tämä viimeisten parin viikon aikana tapahtunut ajoittainen mahalasku on vain säännön vahvistama poikkeus (näinhän sitä voi itselleen uskotella).

Saadakseni itseni nostettua ylös tästä pelottavan uhkaavasti alkaneesta matkasta kohti mennyttä aion aktivoitua tämän blogin päivityksessä - uskon että tällä hetkellä elämä kaataa sen verran paskaa päähäni, että tuon kaiken sisälläpito johtaisi lopulta johonkin, mihin en sen tahdo johtavan. Huominen ei ole siis niinkään uusi alku, se on paluu tuttuun ja turvalliseksi tunnustettuun arkeen, pois tästä paskasta. Oma kehoni ei ole kaatopaikka, suklaaähky ei ole ideaali olotila, suuni ei tahdo tuntea mättöä.

Eräs kämppiksistäni on selkeästi ajautumassa syömishäiriöön, enkä oikein tiedä mitä siitä pitäisi ajatella. Itserakas ääni pääni sisällä sanoo, että hän vain matkii minua (hah, en kuitenkaan luokittelisi itseäni syömishäiriöiseksi ulkonäön puolesta, mutta olemme puhuneet menneisyydestä ja kaikki merkit viittaavat siihen, että hänen 'kokeilunsa' alkoi siitä yksinkertaisesta syystä, että hän koki tarvetta jotenkin hakea huomiota ja mikäpä naispuoliselle henkilölle parempi keino kuin kutistaa hieman kehoa), en jotenkin pysty ottamaan häntä todesta. Siltikin valehtelisin jos väittäisin etteikö pääni sisällä kiehuisi joka kerta kun huomaan hänen vertailevan reisiään omiini tai vilkuilevan näyteikkunoiden laseihin katsoen kumpi nyt onkaan laihempi. Sanalla sanoen vituttaa. Olen tarponut tässä paskassa niin kauan että jotenkin mielsin sen yksinoikeudekseni ja samalla toivoin, ettei kukaan toinen läheiseni koskaan joutuisi samaan loukkoon; nyt kun se on tapahtunut niin tunteeni ovat ihan solmussa.

Lisäksi tahdon itsekin laihtua, edelleen, ja sitä olen tehnytkin. Housut tuntuvat hiukan löysemmiltä, kaivoin kaapista liivin, jota en ole pitänyt ylläni sitten viime vuoden ensimmäisten kuukausien. Solis- ja lonkkaluut ovat asteen verran näkyvämmät. Naamani ei kuki. Tästä on hyvä jatkaa; huomisesta alkaen teen ruoka- ja liikuntapäiväkirjastani julkisen.