hoi

Viimeisimmästä on kulunut tovi jos toinenkin. Jotkin asiat ovat muuttuneet, toiset eivät - hyvin arvattavissa on ne muuttumattomat, ottaen huomioon mistä nyt ylipäätään tähän blogiin tuntojani olen aiemmin purkanut. On the whole syömiset ovat nykyelämässäni paljon paremmin lapasessa kuin sanotaan-nyt-vaikka nelisen kuukautta sitten, tämä viimeisten parin viikon aikana tapahtunut ajoittainen mahalasku on vain säännön vahvistama poikkeus (näinhän sitä voi itselleen uskotella).

Saadakseni itseni nostettua ylös tästä pelottavan uhkaavasti alkaneesta matkasta kohti mennyttä aion aktivoitua tämän blogin päivityksessä - uskon että tällä hetkellä elämä kaataa sen verran paskaa päähäni, että tuon kaiken sisälläpito johtaisi lopulta johonkin, mihin en sen tahdo johtavan. Huominen ei ole siis niinkään uusi alku, se on paluu tuttuun ja turvalliseksi tunnustettuun arkeen, pois tästä paskasta. Oma kehoni ei ole kaatopaikka, suklaaähky ei ole ideaali olotila, suuni ei tahdo tuntea mättöä.

Eräs kämppiksistäni on selkeästi ajautumassa syömishäiriöön, enkä oikein tiedä mitä siitä pitäisi ajatella. Itserakas ääni pääni sisällä sanoo, että hän vain matkii minua (hah, en kuitenkaan luokittelisi itseäni syömishäiriöiseksi ulkonäön puolesta, mutta olemme puhuneet menneisyydestä ja kaikki merkit viittaavat siihen, että hänen 'kokeilunsa' alkoi siitä yksinkertaisesta syystä, että hän koki tarvetta jotenkin hakea huomiota ja mikäpä naispuoliselle henkilölle parempi keino kuin kutistaa hieman kehoa), en jotenkin pysty ottamaan häntä todesta. Siltikin valehtelisin jos väittäisin etteikö pääni sisällä kiehuisi joka kerta kun huomaan hänen vertailevan reisiään omiini tai vilkuilevan näyteikkunoiden laseihin katsoen kumpi nyt onkaan laihempi. Sanalla sanoen vituttaa. Olen tarponut tässä paskassa niin kauan että jotenkin mielsin sen yksinoikeudekseni ja samalla toivoin, ettei kukaan toinen läheiseni koskaan joutuisi samaan loukkoon; nyt kun se on tapahtunut niin tunteeni ovat ihan solmussa.

Lisäksi tahdon itsekin laihtua, edelleen, ja sitä olen tehnytkin. Housut tuntuvat hiukan löysemmiltä, kaivoin kaapista liivin, jota en ole pitänyt ylläni sitten viime vuoden ensimmäisten kuukausien. Solis- ja lonkkaluut ovat asteen verran näkyvämmät. Naamani ei kuki. Tästä on hyvä jatkaa; huomisesta alkaen teen ruoka- ja liikuntapäiväkirjastani julkisen.