en ole enää se

Huhtikuu tuli ja meni, oli kuin unta koko kuukausi. Matkasin Aasiaan tapaamaan häiskääni; oli unelmaloma aina siihen saakka kunnes oli aika matkata takaisin - luontoäiti pisti näppinsä peliin ja tuprautti Islannin puolelta ilmoille sen verran tuhkaa että minun tuli pysytellä Bangkokissa viikon verran ylimääräistä. Kaiken kaikkiaan erittäin raskas rupeama tunnepuolella; olin aivan yksin, päivät kuluivat lähinnä hotellihuoneessa tai lentokentällä. Viikon päästä henkinen kantti petti kun sattumalta Thaimaassa samanaikaisesti ystäviensä kanssa lomailleen veljeni lennot lähtivätkin - ja omani senkun viivästyivät -; matkasin häiskäni tykö Taiwaniin, mistä olen erittäin onnellinen. Tällä hetkellä olen siis parisuhteessa, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Välimatka rasittaa ja hajottaa, ikävä painaa ja sattuu, mutta yksinkertaisesti todettuna we fit. Täytyy aika ajoin nipistää itseään, miten minun kohdalle sattuikin noin ihana ihminen.

Mieli on (no, tätä iltaa lukuun ottamatta, mutta tapojensa uhri sitä on kai aina ja iänkaikkisesti) ollut viime aikoina jo edeltämainitusta syystä korkealla, tosin löytyy taustalta toinenkin tekijä. Laihduin tuon matkan aikana melkoisesti. Vihdoin. Olo on rutkasti kevyempi, juostessa tuntee selvän eron. Ja muutenkin, vaatteissa ja peilissä se näkyy, mielessä se tuntuu. Tämä ilta meni metsään mutta lasken sen kaiken stressin piikkiin, josta olen joutunut viime viikon aikana kärsimään; osansa on takuulla myös tulevasta stressaamisella, kun porukkani ylihuomenna Skottilaan rantautuvat. Sitten viikon päästä onkin aika matkata takaisin kotiin kesäksi; siellä uskoisin aktivoituvani kirjoittelun suhteen muun tekemisen puutteessa. Kiitos ja kuittaus.