On hassua, kuinka menneisyys värjäytyy mielensopukoissa kauniiksi ihanaksi ihailtavaksi. Palaan päivittäin vuosien taa, muistan ainoastaan pumpulimaisen ihanan kontrollintunteen, muistan kuinka vaa'an lukemat pienenivät hitaasti mutta varmasti, muistan kuinka lauantai-iltaisin makasin saunan lauteella, katselin ulos ikkunasta pimenevään iltaan ja valkoisiin lumikinoksiin ja kuljetin kättäni vatsallani, kuuntelin kun se murisi ja oli aivan tyhjä. Muistan kuinka mietin, ettei se voi jatkua ikuisuuksiin ja että minun tulisi elää laihuuden euforiassa niin kauan kuin pystyisin kituuttamaan silloisella elämäntyylilläni. Tahdon takaisin noihin aikoihin, tai pikemminkin tahdon takaisin itselleni sen tunteen, kun vanhat vaatteet muuttuvat löysiksi ja oma keho tuntuu kaunistuvan hiljalleen.
Viimeisten viikkojen aikana olen saanut tuntea pienen maistiaisen noista vuosien takaisista ajoista, olen huomannut käyttäytymisessäni ja mielessäni muutoksia vanhojen tapojen suuntaan. Siltikään se ei tunnu samalta, olen vain yksinkertaisesti liikaa.
Tämä päivä meni suklaakulutuksen ylilyönniksi, mutta en ole moisen takia ylettömän angstinen. En ole mättänyt sitä suuhuni ahmimispuuskassa, mikä on jo riemuvoitto sinänsä. Maha kurnii ja pidän siitä.
Yleensä en voisi kuvitellakaan kuuntelevani Irinan musiikkia, mutta Et huomaa on poikkeuksellisen kaunis.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment